Tasan vuosi sitten luulin, etta elamani on ohitse. Viiden vuoden seurustelusuhteeni oli juuri paattynyt, yritin neljatta vuotta perakkain lukea luokanopettajakoulutuksen paasykokeisiin ja ryvin sellaisessa aallonpohjassa, etta olin varma, etten selvia sielta elavana pintaan. Nelja paivaa vietin sangynpohjalla itkien ja olin valmis vaikka kuolemaan; mita tahansa, mika poistaisi pahan oloni. Silloin, kaikkein synkimpana hetkena, eras ystavani lahetti minulle tekstiviestin, jossa luki, etta aurinko paistaa minulle viela.
Eika han olisi voinut olla enempaa oikeassa. Sain viettaa yhden elamani parhaista kesista. Sain ihanan kamppiksen, josta tuli ystavani. Entisen poikaystavani kanssa olemme edelleen kavereita, mista olen iloinen. Sain taydellisen kesatyon lyhyine tyopaivineen ja sen ansiosta mahdollisuuden nauttia jokaisesta aurinkoisesta paivasta ja Helsingin kesasta. Sain nelja vuotta odottamani tiedon hartaasti toivomastani opiskelupaikasta. Opiskelujen aloittaminen oli yhta juhlaa ja kaikki opiskelukaverit huipputyyppeja. Sain monta uutta ihanaa ystavaa. Opiskelujen lomassa sain tehda toita, joista pidin. Ja marraskuussa paasin toteuttamaan pitkaaikaisen unelmani: pitkan reissun ja talven poissa Suomesta. Ja nyt, kun vappu on ovella ja kevataurinko alkaa lammittaa jo Suomessakin, saan palata sinne monta hienoa kokemusta rikkaampana.
Aurinko on todellakin paistanut minulle, seka kuvainnollisesti etta kirjaimellisesti.
Kiitos kaikille blogia seuranneille ja erityisesti iso kiitos mielta lammittavista kommenteista! Tarkoitus on jatkaa kirjoittamista jossain muodossa tulevaisuudessakin, mutta nahtavaksi jaa, mita, missa ja milloin... Sanotaan nain, etta minusta kuullaan viela! :)
AURINKOISTA KESAA KAIKILLE! Ja toteuttakaa unelmanne - nyt tai ei milloinkaan!
Sunday, April 25, 2010
Mita mahtuu viiteen kuukauteen?
Satoja tunteja ja tuhansia kilometreja junissa ja busseissa.
Kymmenia uusia tuttavuuksia ja joitakin uusia ystavia.
Satoja hyvia ruokia, joita minun ei ole tarvinnut itse valmistaa.
Juttuja, joista on parempi olla kertomatta aidille.
Juttuja, joista on parempi olla kertomatta kenellekaan.
Nelja paivaa, jotka olen elanyt vain patongeilla.
Noin 22 luettua kirjaa.
Neljat loppuun kaytetyt bikinit.
20 kiloa shoppailtua tavaraa.
Paljon hyttysenpistoja ja hyvin vahan malarianpelkoa.
Muutama pullo Sangsomia ja Vodka Romanovia.
Monta ilmaista bucketia TigerWhiskya.
Yksi turvoksiin poltettu naama.
Yksi tuubeilussa telottu naama.
Yksi yo bussissa noin 80-senttisessa vuoteessa kanadalaisen tyton kanssa.
Yksi yo bussissa tuntemattoman yksikenkaisen pojan olkapaata vasten nojaten.
Yksi kadotettu kamera.
Yhdet hukatut kengat.
Viisi purkkia aurinkorasvaa.
Thai fried ricea kymmenen paivaa putkeen.
Puoli-ilmaista seafoodia.
Sata tuntia meditointia.
Kymmenen vuorokautta puhumatta.
Yksi tatuointi.
Taydellinen rusketus.
Kadotettu rusketus.
Kesamokkifiilista Laosissa.
Kaksi uutta maata maalistaan.
Ruisleipaa syntymapaivani aamupalaksi Agondalla.
Kadesta tulkitsemista.
Baarileimasta ennustamista.
Wc-paperista vieroittuminen.
Viisi kuukautta lamminta juomavetta.
Viisi kuukautta kylmia suihkuja.
Liian monta lentomatkaa.
Henkilokohtainen hiustenpesemattomyysennatys.
11 viikkoa rantaelamaa.
Kymmenen paivaa Himalajan vuoristossa.
Stressia.
Koti-ikavaa.
Itkua.
Naurua.
Vahan sadetta.
Paljon aurinkoa.
Seikkailuja.
Arkea.
Juhlaa.
Taydellista lomailua.
Hikea.
Verta.
Kyynelia.
Sanoinkuvaamattomia onnenhetkia.
Yksi toteutettu unelma.
Yksi maailman onnellisin ja onnekkain tytto.
Kymmenia uusia tuttavuuksia ja joitakin uusia ystavia.
Satoja hyvia ruokia, joita minun ei ole tarvinnut itse valmistaa.
Juttuja, joista on parempi olla kertomatta aidille.
Juttuja, joista on parempi olla kertomatta kenellekaan.
Nelja paivaa, jotka olen elanyt vain patongeilla.
Noin 22 luettua kirjaa.
Neljat loppuun kaytetyt bikinit.
20 kiloa shoppailtua tavaraa.
Paljon hyttysenpistoja ja hyvin vahan malarianpelkoa.
Muutama pullo Sangsomia ja Vodka Romanovia.
Monta ilmaista bucketia TigerWhiskya.
Yksi turvoksiin poltettu naama.
Yksi tuubeilussa telottu naama.
Yksi yo bussissa noin 80-senttisessa vuoteessa kanadalaisen tyton kanssa.
Yksi yo bussissa tuntemattoman yksikenkaisen pojan olkapaata vasten nojaten.
Yksi kadotettu kamera.
Yhdet hukatut kengat.
Viisi purkkia aurinkorasvaa.
Thai fried ricea kymmenen paivaa putkeen.
Puoli-ilmaista seafoodia.
Sata tuntia meditointia.
Kymmenen vuorokautta puhumatta.
Yksi tatuointi.
Taydellinen rusketus.
Kadotettu rusketus.
Kesamokkifiilista Laosissa.
Kaksi uutta maata maalistaan.
Ruisleipaa syntymapaivani aamupalaksi Agondalla.
Kadesta tulkitsemista.
Baarileimasta ennustamista.
Wc-paperista vieroittuminen.
Viisi kuukautta lamminta juomavetta.
Viisi kuukautta kylmia suihkuja.
Liian monta lentomatkaa.
Henkilokohtainen hiustenpesemattomyysennatys.
11 viikkoa rantaelamaa.
Kymmenen paivaa Himalajan vuoristossa.
Stressia.
Koti-ikavaa.
Itkua.
Naurua.
Vahan sadetta.
Paljon aurinkoa.
Seikkailuja.
Arkea.
Juhlaa.
Taydellista lomailua.
Hikea.
Verta.
Kyynelia.
Sanoinkuvaamattomia onnenhetkia.
Yksi toteutettu unelma.
Yksi maailman onnellisin ja onnekkain tytto.
Saturday, April 24, 2010
Reissuni viimeinen haaste on noin kymmenen paivan trekkaus Himalajan vuoristossa. Mutta mika saa minunlaiseni hedonistin kavelemaan vuorille kymmeneksi paivaksi? Paatos syntyi edellisella Nepalin vierailullani vuosi sitten. Silla kertaa viivyin Nepalissa vajaa kaksi viikkoa eika minulla ollut aikaa eika sen puoleen kiinnostustakaan lahtea trekkaamaan. Mutta kun lentokone nousi ilmaan Kathmandun kentalta kohti Delhia ja nain vuoret koneen ikkunasta, olin myyty. Tiesin, etta ne on paastava nakemaan ja kokemaan lahempaa.
Ja nyt se hetki on koittanut. Olen odottanut trekkia seka innolla etta kauhulla. Neljan ja puolen kuukauden lomailun jalkeen olen rapakunnossa ja lihonut useita kiloja. Sanu ja Suman ovat yllyttaneet minua tekemaan Annapurna Basecamp trekin, mutta siihen ei rohkeuteni riita. Fyysisen kuntoni huomioon ottaen paatan tyytya Jomsom-Muktinath-reittiin, jonka korkein kohta on "vain" 3800 metria, kun Annapurna Basecamp sijaitsee noin 4100 metrin korkeudessa. Aloitamme trekin Benista, josta on matkaa Muktinathiin noin 85 kilometria ja nousua noin 2600 metria.
Enimmakseen kavelemme tieta pitkin, mika on jokseenkin typeraa; olla trekkaamassa, kun bussit ajavat ohitse kohti maaranpaatamme. Kaiken lisaksi bussit nostattavat ohi ajaessaan ilmaan hiekkapilven, niin etta meidan on vahan valia pysahdyttava tien laitaan pidattamaan hengitysta.
Autoista huolimatta maisemat ovat upeita ja pienet kylat, joiden lapi kavelemme, toinen toistaan viehattavampia. Kun toisen paivan aamuna naen ensimmaisen pilkahduksen lumisesta vuorenhuipusta, hikoilusta huolimatta kylmat vareet kulkevat koko kehoni lapi. Ja vaikka saan ihailla vuoria seuraavat yhdeksan paivaa, en kyllasty niiden katseluun. Mutta hassua, kuinka pienilta yli 8000 metrin korkuiset vuorenhuiputkin nayttavat, kun ne ovat vain muutamien kilometrien etaisyydella.
Vahintaan kerran paivassa syon dal bhatia, Nepalin "kansallisruokaa" (riisia, linssikeittoa ja kasviscurrya). En tieda, johtuuko vain kavelyn synnyttamasta nalasta, mutta jokainen dal bhat maistuu taivaalliselta ja ajattelen, etta tama on paras dal bhat ikina ja taman parempaa ei ole odotettavissa. Mutta kaikkien todennakoisyyksien ja luonnonlakien vastaisesti seuraava dal bhat on vielakin herkullisempi. Ja tama toistuu paivasta toiseen, aterialta toiselle. Ja sen lisaksi, etta ruoka on mielettoman hyvaa, sita saa syoda niin paljon kuin jaksaa - mika sopii minun pohjattomalle vatsalleni paremmin kuin hyvin. Mutta kaikkein parasta dal bhatissa on se, etta sita saa syoda kasin. Siina on jotain ihanan alkukantaista, kun saa upottaa sormensa kuumaan riisiin ja lappaa sita suuhunsa niinkuin haarukkaa ja veista ei olisi ikina keksittykaan.
Rakastun jokaiseen reittimme varrelle osuvaan kylaan valittomasti. Ihmiset ovat aitoja ja sydamellisia ja kaikki vastaantulijat tervehtivat. Voisin samantien vieda jokaikisen punaposkisen, rakanokkaisen ja noen mustaaman lapsen mukanani Suomeen. Vuoriston pikkukylissa ihmisten katseista valittyy tunne, etta he eivat ainoastaan katso sinua vaan he todella nakevat sinut. Sellaista paasee matkailija kokemaan aivan liian harvoin. Kun neljannen paivan iltana juhlistamme nepalilaista uutta vuotta 2067 majapaikkamme isantaperheen seurassa, talon isanta julistaa meidat illan paatteeksi perheenjasenikseen.
Vaikka kerrankin saan menna hyvalla omalla tunnolla nukkumaan ennen yhdeksaa, aamuheratykset noin klo 7 ovat minulle joka paiva yhta tuskaa. Entista arsyttavammiksi aamut tekee se, etta Sanu heraa joka aamu kuudelta ja samalla sekunnilla kun minun heratyskelloni parahtaa soimaan, han toivottaa minulle hyvat huomenet. Ja joka kerta vastaanotto on yhta epakiitollinen "ten minutes more" peiton alta murahdettuna. Muutaman paivan jalkeen Sanu oppii, ettei minulle kannata puhua aamulla ensimmaiseen puoleen tuntiin - ainakaan, jos itse sattuu olemaan sietamattoman ylipirtea kuudelta aamulla. Silloin, kun mina saan hadin tuskin raotettua kirvelevia silmiani, se on minulle yksinkertaisesti liikaa.
Viidentena paivana, kun olemme ohittaneet Jomsomin ja lahestymme Kagbenia ja Yla-Mustangin rajaa, jonka toiselle puolen ei paase ilman erikoislupaa, ajattelen taas, kuinka onnekas olen, kun saan kavella Himalajan vuoristossa, huikaisevissa maisemissa, pilvettoman taivaan alla, kun muut ihmiset raatavat toiden ja opintojen parissa. Niin, vai raatavatkohan? Minulla ei ole pienintakaan hajua viikonpaivista ja saan tosissani pohtia ennen kuin pystyn edes muistamaan, mina viikonpaivana aloitimme trekin. Lopulta Sanun kanssa paadymme lopputulokseen, etta on KAI keskiviikko. Nain taydellisen tietamaton viikonpaivista en muista viela koskaan olleeni. (Tietamattomyys paivamaarista sen sijaan on viime aikoina ollut normaalia. Vang Viengissa joku mainitsi ohimennen paivamaaran 23.3., josta mina tietysti utelin, etta mitas erikoista silloin tapahtuu ajatellen, etta kyseinen paiva on joskus parin viikon kuluttua. No, kyseinen paiva OLI 23.3.)
Naen trekkimme aikana todella outoja, mutta elavan tuntuisia unia. Kun olen parina aamuna herannyt ihmetellen alitajuntani vilkkautta, saan kuulla, etta "villit unet" ovat tavallisia yli 2500 metrin korkeudessa. Ne onneksi jaavat ainoiksi oireikseni siita, etta nyt todella ollaan korkealla.
Vaikka joudummekin valtaosan matkasta Muktinathiin kavelemaan autotiella, olen enemman kuin tyytyvainen reittivalintaan. Sen jalkeen kun tie Muktinathiin muutama vuosi sitten valmistui, on trekkaajien maara kyseisella reitilla kutistunut merkittavasti. Kun turistit ennen tekivat Annapurna Circuit -trekin, se todella tarkoitti kavelya Annapurnan ympari. Nyt entista usemmalle trekkaajalle Annapurna Circuitista onkin tullut Annapurna Circuitin puolikas. Ylitettyaan Thorong Lan solan ihmiset ottavat bussin tai lennon Pokharaan skipaten koko Annapurnan lansipuoliskon. Ja tama on saali, silla maisemat ovat upeita ja jokainen kyla vierailun arvoinen. Mutta toisaalta ymmarran heita. Bussin nostattaman hiekkapilven keskella ei pahemmin voi nautiskella raikkaasta vuoristoilmasta.
Paikalliset matkailuyrittajat ovat syystakin huolissaan elinkeinonsa puolesta ja suunnitelmissa on jopa uuden polun raivaaminen trekkaajia varten. Vaikka tie on varmasti helpottanutkin monien paikallisten elamaa tehden aikaisemmista paivakausien kavelymatkoista nyt vain muutaman tunnin mittaisia bussimatkoja, se ei selvastikaan ole tuonut mukanaan pelkkaa hyvaa. Ja niinkuin usein uudistusten kanssa kay, niin siina vaiheessa, kun virheet huomataan, niita on jo liian myohaista perua. Kerran rakennettua ja kayttoon otettua tieta ei noin vain pyyhita kartalta.
Huolestuttavinta on, etta paattajat eivat tunnu ymmartavan paikallisten enemmiston parasta. Surullisen usein raha ratkaisee. Annapurnan itapuolen tiesuunnitelmat etenevat paikallisen hotelliyrittajan kukkaron turvin, vaikka suurin osa asukkaista on tiehanketta vastaan. He ovat parjanneet tahankin asti ilman tieta, he ovat tottuneet elamaan ilman sita ja he parjaavat ilman sita vastakin. Mista vetoa, etta parinkymmenen vuoden paasta koko Annapurna Circuit on mahdollista kiertaa jeepilla, lukuunottamatta kenties Thorong Lata, johon on varmasti siihen mennessa myos rakennettu vahintaankin jonkinlainen laskettelurinteista tuttu hissisysteemi! Nepal ja Himalajan vuoriston suosituimmat trekkausreitit voi - valitettavasti - niputtaa hetkeakaan eparoimatta matkakohteisiin, jotka kuuluvat otsikon "Go before it's too late" alle.
Saavumme Muktinathiin trekkimme kuudentena paivana. Olen ylpea itsestani; olen kavellyt omin jaloin 85 kilometria ja noussut 3800 metriin. Mutta... trekkimme ei paatykaan viela tahan.
Poon Hillille kiipeaminen ei kuulunut minun alkuperaiseen reittisuunnitelmaani. Kun Sanu ennen trekkausta ehdotti, etta Muktinathin jalkeen jatkamme viela noin kolme paivaa Ghorepaniin ja sielta alas, olin erittain epailevainen. Ajattelin, ettei aika luultavasti riita ja epailin myos, etta saatan olla kurkkuani myoten taynna trekkausta siihen mennessa, kun olemme paasseet Muktinathiin ja sielta alas Jomsomiin. Mutta viikon trekkauksen jalkeen en todellakaan ole viela valmis jattamaan vuoria ja niinpa rymistelemme tayteen ahdetussa bussissa Tatopaniin (matka, jota olemme kavelleet viisi paivaa, taittuu takaisin pain noin viidessa tunnissa). Matkanteko on sellaista rytyytysta, etta lapsuuden matkapahoinvointini uhkaa tehda paluun. Jos vaihtoehtona on tallainen bussikyyti, niin mina mieluummin kavelen.
Ja seuraavana paivana mina tosiaan saan kavella. Kuusi tuntia, ylamakeen. 1200 metrista 2800 metriin. Muutamaan kertaan kysyn itseltani, teenko tata tosiaan ihan vain huvin vuoksi ja jos, niin mihin kohtaan tata raakkia se huviosuus on piilotettu.
(Jalkeenpain, kun kiipean Kathmandussa kuusi kerrosta portaita hotellimme kattoterassille ja hengastyn noin 60 sekunnin kiipeamisesta, en voi kuin ihmetella, miten kykenin tekemaan sita samaa kuusi kokonaista tuntia.)
Huviosuus on vuorossa seuraavana aamuna (mutta vasta sen jalkeen, kun olen ensin herannyt klo 4 ja kavellyt pilkkopimeassa ilman taskulamppua Poon Hillille noin 3200 metrin korkeuteen). Auringonnousu Himalajan lumisten huippujen takaa on vertaansa vailla.
Alastulo osoittautuu jaloille kiipeamista rankemmaksi. Kun ylospain mennessa koko keho on kovilla ja rasitus jakautuu tasaisemmin kaikille lihaksille, tuntuu etta alaspain tultaessa pohkeet tekevat kaiken tyon. Loppumatkasta minun on pakko juosta suurin osa portaista alas, koska silloin kipu ei ehdi tuntua.
Kymmenen paivaa vuorilla on ollut yksi reissuni ehdottomista kohokohdista. Mutta sen jalkeen, kun olen kymmenen paivan ajan kavellyt noin nelja ja puoli tuntia paivassa reppu selassa, olen valmis palaamaan "sivistyksen pariin" (lue: Facebookin ja sahkopostin aareen seka kannykan kuuluvuusalueelle). Mutta toivon, etta minulla on viela joskus mahdollisuus palata samoihin maisemiin ja seka itseni etta Nepalin kannalta todella toivon, etta maisemat pysyvat samanlaisina: ettei kymmenen vuoden paasta ole auttamattomasti liian myohaista.
Ja nyt se hetki on koittanut. Olen odottanut trekkia seka innolla etta kauhulla. Neljan ja puolen kuukauden lomailun jalkeen olen rapakunnossa ja lihonut useita kiloja. Sanu ja Suman ovat yllyttaneet minua tekemaan Annapurna Basecamp trekin, mutta siihen ei rohkeuteni riita. Fyysisen kuntoni huomioon ottaen paatan tyytya Jomsom-Muktinath-reittiin, jonka korkein kohta on "vain" 3800 metria, kun Annapurna Basecamp sijaitsee noin 4100 metrin korkeudessa. Aloitamme trekin Benista, josta on matkaa Muktinathiin noin 85 kilometria ja nousua noin 2600 metria.
Enimmakseen kavelemme tieta pitkin, mika on jokseenkin typeraa; olla trekkaamassa, kun bussit ajavat ohitse kohti maaranpaatamme. Kaiken lisaksi bussit nostattavat ohi ajaessaan ilmaan hiekkapilven, niin etta meidan on vahan valia pysahdyttava tien laitaan pidattamaan hengitysta.
Autoista huolimatta maisemat ovat upeita ja pienet kylat, joiden lapi kavelemme, toinen toistaan viehattavampia. Kun toisen paivan aamuna naen ensimmaisen pilkahduksen lumisesta vuorenhuipusta, hikoilusta huolimatta kylmat vareet kulkevat koko kehoni lapi. Ja vaikka saan ihailla vuoria seuraavat yhdeksan paivaa, en kyllasty niiden katseluun. Mutta hassua, kuinka pienilta yli 8000 metrin korkuiset vuorenhuiputkin nayttavat, kun ne ovat vain muutamien kilometrien etaisyydella.
Vahintaan kerran paivassa syon dal bhatia, Nepalin "kansallisruokaa" (riisia, linssikeittoa ja kasviscurrya). En tieda, johtuuko vain kavelyn synnyttamasta nalasta, mutta jokainen dal bhat maistuu taivaalliselta ja ajattelen, etta tama on paras dal bhat ikina ja taman parempaa ei ole odotettavissa. Mutta kaikkien todennakoisyyksien ja luonnonlakien vastaisesti seuraava dal bhat on vielakin herkullisempi. Ja tama toistuu paivasta toiseen, aterialta toiselle. Ja sen lisaksi, etta ruoka on mielettoman hyvaa, sita saa syoda niin paljon kuin jaksaa - mika sopii minun pohjattomalle vatsalleni paremmin kuin hyvin. Mutta kaikkein parasta dal bhatissa on se, etta sita saa syoda kasin. Siina on jotain ihanan alkukantaista, kun saa upottaa sormensa kuumaan riisiin ja lappaa sita suuhunsa niinkuin haarukkaa ja veista ei olisi ikina keksittykaan.
Rakastun jokaiseen reittimme varrelle osuvaan kylaan valittomasti. Ihmiset ovat aitoja ja sydamellisia ja kaikki vastaantulijat tervehtivat. Voisin samantien vieda jokaikisen punaposkisen, rakanokkaisen ja noen mustaaman lapsen mukanani Suomeen. Vuoriston pikkukylissa ihmisten katseista valittyy tunne, etta he eivat ainoastaan katso sinua vaan he todella nakevat sinut. Sellaista paasee matkailija kokemaan aivan liian harvoin. Kun neljannen paivan iltana juhlistamme nepalilaista uutta vuotta 2067 majapaikkamme isantaperheen seurassa, talon isanta julistaa meidat illan paatteeksi perheenjasenikseen.
Vaikka kerrankin saan menna hyvalla omalla tunnolla nukkumaan ennen yhdeksaa, aamuheratykset noin klo 7 ovat minulle joka paiva yhta tuskaa. Entista arsyttavammiksi aamut tekee se, etta Sanu heraa joka aamu kuudelta ja samalla sekunnilla kun minun heratyskelloni parahtaa soimaan, han toivottaa minulle hyvat huomenet. Ja joka kerta vastaanotto on yhta epakiitollinen "ten minutes more" peiton alta murahdettuna. Muutaman paivan jalkeen Sanu oppii, ettei minulle kannata puhua aamulla ensimmaiseen puoleen tuntiin - ainakaan, jos itse sattuu olemaan sietamattoman ylipirtea kuudelta aamulla. Silloin, kun mina saan hadin tuskin raotettua kirvelevia silmiani, se on minulle yksinkertaisesti liikaa.
Viidentena paivana, kun olemme ohittaneet Jomsomin ja lahestymme Kagbenia ja Yla-Mustangin rajaa, jonka toiselle puolen ei paase ilman erikoislupaa, ajattelen taas, kuinka onnekas olen, kun saan kavella Himalajan vuoristossa, huikaisevissa maisemissa, pilvettoman taivaan alla, kun muut ihmiset raatavat toiden ja opintojen parissa. Niin, vai raatavatkohan? Minulla ei ole pienintakaan hajua viikonpaivista ja saan tosissani pohtia ennen kuin pystyn edes muistamaan, mina viikonpaivana aloitimme trekin. Lopulta Sanun kanssa paadymme lopputulokseen, etta on KAI keskiviikko. Nain taydellisen tietamaton viikonpaivista en muista viela koskaan olleeni. (Tietamattomyys paivamaarista sen sijaan on viime aikoina ollut normaalia. Vang Viengissa joku mainitsi ohimennen paivamaaran 23.3., josta mina tietysti utelin, etta mitas erikoista silloin tapahtuu ajatellen, etta kyseinen paiva on joskus parin viikon kuluttua. No, kyseinen paiva OLI 23.3.)
Naen trekkimme aikana todella outoja, mutta elavan tuntuisia unia. Kun olen parina aamuna herannyt ihmetellen alitajuntani vilkkautta, saan kuulla, etta "villit unet" ovat tavallisia yli 2500 metrin korkeudessa. Ne onneksi jaavat ainoiksi oireikseni siita, etta nyt todella ollaan korkealla.
Vaikka joudummekin valtaosan matkasta Muktinathiin kavelemaan autotiella, olen enemman kuin tyytyvainen reittivalintaan. Sen jalkeen kun tie Muktinathiin muutama vuosi sitten valmistui, on trekkaajien maara kyseisella reitilla kutistunut merkittavasti. Kun turistit ennen tekivat Annapurna Circuit -trekin, se todella tarkoitti kavelya Annapurnan ympari. Nyt entista usemmalle trekkaajalle Annapurna Circuitista onkin tullut Annapurna Circuitin puolikas. Ylitettyaan Thorong Lan solan ihmiset ottavat bussin tai lennon Pokharaan skipaten koko Annapurnan lansipuoliskon. Ja tama on saali, silla maisemat ovat upeita ja jokainen kyla vierailun arvoinen. Mutta toisaalta ymmarran heita. Bussin nostattaman hiekkapilven keskella ei pahemmin voi nautiskella raikkaasta vuoristoilmasta.
Paikalliset matkailuyrittajat ovat syystakin huolissaan elinkeinonsa puolesta ja suunnitelmissa on jopa uuden polun raivaaminen trekkaajia varten. Vaikka tie on varmasti helpottanutkin monien paikallisten elamaa tehden aikaisemmista paivakausien kavelymatkoista nyt vain muutaman tunnin mittaisia bussimatkoja, se ei selvastikaan ole tuonut mukanaan pelkkaa hyvaa. Ja niinkuin usein uudistusten kanssa kay, niin siina vaiheessa, kun virheet huomataan, niita on jo liian myohaista perua. Kerran rakennettua ja kayttoon otettua tieta ei noin vain pyyhita kartalta.
Huolestuttavinta on, etta paattajat eivat tunnu ymmartavan paikallisten enemmiston parasta. Surullisen usein raha ratkaisee. Annapurnan itapuolen tiesuunnitelmat etenevat paikallisen hotelliyrittajan kukkaron turvin, vaikka suurin osa asukkaista on tiehanketta vastaan. He ovat parjanneet tahankin asti ilman tieta, he ovat tottuneet elamaan ilman sita ja he parjaavat ilman sita vastakin. Mista vetoa, etta parinkymmenen vuoden paasta koko Annapurna Circuit on mahdollista kiertaa jeepilla, lukuunottamatta kenties Thorong Lata, johon on varmasti siihen mennessa myos rakennettu vahintaankin jonkinlainen laskettelurinteista tuttu hissisysteemi! Nepal ja Himalajan vuoriston suosituimmat trekkausreitit voi - valitettavasti - niputtaa hetkeakaan eparoimatta matkakohteisiin, jotka kuuluvat otsikon "Go before it's too late" alle.
Saavumme Muktinathiin trekkimme kuudentena paivana. Olen ylpea itsestani; olen kavellyt omin jaloin 85 kilometria ja noussut 3800 metriin. Mutta... trekkimme ei paatykaan viela tahan.
Poon Hillille kiipeaminen ei kuulunut minun alkuperaiseen reittisuunnitelmaani. Kun Sanu ennen trekkausta ehdotti, etta Muktinathin jalkeen jatkamme viela noin kolme paivaa Ghorepaniin ja sielta alas, olin erittain epailevainen. Ajattelin, ettei aika luultavasti riita ja epailin myos, etta saatan olla kurkkuani myoten taynna trekkausta siihen mennessa, kun olemme paasseet Muktinathiin ja sielta alas Jomsomiin. Mutta viikon trekkauksen jalkeen en todellakaan ole viela valmis jattamaan vuoria ja niinpa rymistelemme tayteen ahdetussa bussissa Tatopaniin (matka, jota olemme kavelleet viisi paivaa, taittuu takaisin pain noin viidessa tunnissa). Matkanteko on sellaista rytyytysta, etta lapsuuden matkapahoinvointini uhkaa tehda paluun. Jos vaihtoehtona on tallainen bussikyyti, niin mina mieluummin kavelen.
Ja seuraavana paivana mina tosiaan saan kavella. Kuusi tuntia, ylamakeen. 1200 metrista 2800 metriin. Muutamaan kertaan kysyn itseltani, teenko tata tosiaan ihan vain huvin vuoksi ja jos, niin mihin kohtaan tata raakkia se huviosuus on piilotettu.
(Jalkeenpain, kun kiipean Kathmandussa kuusi kerrosta portaita hotellimme kattoterassille ja hengastyn noin 60 sekunnin kiipeamisesta, en voi kuin ihmetella, miten kykenin tekemaan sita samaa kuusi kokonaista tuntia.)
Huviosuus on vuorossa seuraavana aamuna (mutta vasta sen jalkeen, kun olen ensin herannyt klo 4 ja kavellyt pilkkopimeassa ilman taskulamppua Poon Hillille noin 3200 metrin korkeuteen). Auringonnousu Himalajan lumisten huippujen takaa on vertaansa vailla.
Alastulo osoittautuu jaloille kiipeamista rankemmaksi. Kun ylospain mennessa koko keho on kovilla ja rasitus jakautuu tasaisemmin kaikille lihaksille, tuntuu etta alaspain tultaessa pohkeet tekevat kaiken tyon. Loppumatkasta minun on pakko juosta suurin osa portaista alas, koska silloin kipu ei ehdi tuntua.
Kymmenen paivaa vuorilla on ollut yksi reissuni ehdottomista kohokohdista. Mutta sen jalkeen, kun olen kymmenen paivan ajan kavellyt noin nelja ja puoli tuntia paivassa reppu selassa, olen valmis palaamaan "sivistyksen pariin" (lue: Facebookin ja sahkopostin aareen seka kannykan kuuluvuusalueelle). Mutta toivon, etta minulla on viela joskus mahdollisuus palata samoihin maisemiin ja seka itseni etta Nepalin kannalta todella toivon, etta maisemat pysyvat samanlaisina: ettei kymmenen vuoden paasta ole auttamattomasti liian myohaista.
Friday, April 9, 2010
Takaisin Intiaan
Ennen paluuta Kaakkois-Aasiasta Intiaan odotin koko maata kauhulla. Etenkin Thaimaa on niin moderni ja toimiva maa matkailijan nakokulmasta, etta pelkasin isoa kulttuurishokkia. Lisaksi ajattelin, etta Kolkatassa olisi viela kuumempi kuin Phnom Penhissa tai Bangkokissa. Suurena ruoan ystavana eniten kauhulla odotin kuitenkin intialaisia ruokia ja eniten pelkasin Thaimaasta ikavoivani thairuokia.
Mutta kun paasen Intiaan eika rajalla tule ongelmia viisumin kanssa uusista viisumisaannoista huolimatta, huokaisen helpotuksesta. Tunnin taksimatkalla keskustaan muistan, etta minahan tosiaan kuitenkin loppujen lopuksi pidan Intiasta, vaikkei se aina helppoa olekaan. Intia on maa, joka kulkee omia polkujaan ja tekee asiat omalla tavallaan, muiden mielipiteista valittamatta. Elama voi olla alkeellista (luulin jo nahneeni kaikki mahdolliset kulkupelit, kunnes Kolkatassa paasen todistamaan ihmisvetoisia riksoja; mopon tai polkupyoran sijasta riksoja vetavat miehet, joista jotkut nayttavat vahintaan 70-vuotiailta, mutta ovat ilmeisen hyvakuntoisia paatellen siita, kuinka he pinkaisevat ketterasti juoksuun asiakkaan istahtaessa kyytiin), ihmiset koyhia, meteli sietamatonta (useammin kuin kerran on meditaatiokurssilla harjoittamani mielentyyneys ollut koetuksella, kun olen yrittanyt nukkua yojunassa ja lauma intialaisia on herannyt viidelta aamulla juttelemaan ja nauramaan kovaaanisesti), liikenne kaoottista ja muoti noin 40 vuotta lansimaista maailmaa jaljessa (muodikkaimmin pukeutuvilla miehilla on ylhaalta kireat korkeavyotaroiset trumpettifarkut, kauluspaidat, oljytyt hiukset ja ah, ne kaikkien naisten rakastamat viikset!), mutta juuri naista syista se on myos jotenkin huvittavalla tavalla herttaista ja ihailtavaa. Tuntuu kuin seuraisi juuri kavelemaan oppinutta lasta, joka ottaa askeleen eteen ja kaksi taakse. Hoippuvat askeleet nayttavat huvittavilta, mutta silti lapsen jokainen askel saa ylitsevuotavat kehut ja suorituksen jalkeen tekee mieli menna rutistamaan lasta, koska tama yrittaa niin kovasti.
Pakko myontaa, etta Kolkata huhtikuussa on kuuma, mutta kestan sen suuremmin karsimatta. Parinkymmenen metrin kavely kadulla tarjoaa kaikille aisteille niin paljon koettavaa, ettei hikoiluun ehdi keskittya. Mutta entas se ruokapuoli? Melkein unohdan syoda, kun kuljeskelen vilkkailla kaduilla. Iltapaiva on jo pitkalla, kun katukojun momot (taikinakuoreen kaarityt kasvisnyytit) pysayttavat minut. Ostan nelja momoa kymmenella rupialla ja saan pienen kupillisen keittoa momojen seuraksi. Hotkaisen annokseni ja tilaan toisen heti peraan. Parhaita momoja, joita olen ikina syonyt! Vahan matkaa kaveltyani toinen katukoju pysayttaa minut kyltillaan, jossa luvataan ruokaa, jota intialainen ystavani on minun kaskenyt maistaa. Tilaan sita annoksen ja sekin on hyvaa. Vatsani kiittaa enka silla hetkella keksi Intiasta pahaa sanottavaa.
Mutta kun paasen Intiaan eika rajalla tule ongelmia viisumin kanssa uusista viisumisaannoista huolimatta, huokaisen helpotuksesta. Tunnin taksimatkalla keskustaan muistan, etta minahan tosiaan kuitenkin loppujen lopuksi pidan Intiasta, vaikkei se aina helppoa olekaan. Intia on maa, joka kulkee omia polkujaan ja tekee asiat omalla tavallaan, muiden mielipiteista valittamatta. Elama voi olla alkeellista (luulin jo nahneeni kaikki mahdolliset kulkupelit, kunnes Kolkatassa paasen todistamaan ihmisvetoisia riksoja; mopon tai polkupyoran sijasta riksoja vetavat miehet, joista jotkut nayttavat vahintaan 70-vuotiailta, mutta ovat ilmeisen hyvakuntoisia paatellen siita, kuinka he pinkaisevat ketterasti juoksuun asiakkaan istahtaessa kyytiin), ihmiset koyhia, meteli sietamatonta (useammin kuin kerran on meditaatiokurssilla harjoittamani mielentyyneys ollut koetuksella, kun olen yrittanyt nukkua yojunassa ja lauma intialaisia on herannyt viidelta aamulla juttelemaan ja nauramaan kovaaanisesti), liikenne kaoottista ja muoti noin 40 vuotta lansimaista maailmaa jaljessa (muodikkaimmin pukeutuvilla miehilla on ylhaalta kireat korkeavyotaroiset trumpettifarkut, kauluspaidat, oljytyt hiukset ja ah, ne kaikkien naisten rakastamat viikset!), mutta juuri naista syista se on myos jotenkin huvittavalla tavalla herttaista ja ihailtavaa. Tuntuu kuin seuraisi juuri kavelemaan oppinutta lasta, joka ottaa askeleen eteen ja kaksi taakse. Hoippuvat askeleet nayttavat huvittavilta, mutta silti lapsen jokainen askel saa ylitsevuotavat kehut ja suorituksen jalkeen tekee mieli menna rutistamaan lasta, koska tama yrittaa niin kovasti.
Pakko myontaa, etta Kolkata huhtikuussa on kuuma, mutta kestan sen suuremmin karsimatta. Parinkymmenen metrin kavely kadulla tarjoaa kaikille aisteille niin paljon koettavaa, ettei hikoiluun ehdi keskittya. Mutta entas se ruokapuoli? Melkein unohdan syoda, kun kuljeskelen vilkkailla kaduilla. Iltapaiva on jo pitkalla, kun katukojun momot (taikinakuoreen kaarityt kasvisnyytit) pysayttavat minut. Ostan nelja momoa kymmenella rupialla ja saan pienen kupillisen keittoa momojen seuraksi. Hotkaisen annokseni ja tilaan toisen heti peraan. Parhaita momoja, joita olen ikina syonyt! Vahan matkaa kaveltyani toinen katukoju pysayttaa minut kyltillaan, jossa luvataan ruokaa, jota intialainen ystavani on minun kaskenyt maistaa. Tilaan sita annoksen ja sekin on hyvaa. Vatsani kiittaa enka silla hetkella keksi Intiasta pahaa sanottavaa.
Thursday, April 8, 2010
Laos 14.-25.3. & Thaimaa 25.3.-3.4.
Bussimme Siem Reapista saapuu Laosin rajalle noin 13 tunnin matkustamisen jalkeen. Aurinko laskee juuri, kun kavelemme parin sadan metrin levyisella no-man's-land - kaistaleella kohti Laosin rajavartiokoppia pohdiskellen minka maan lakien mukaan tuomittaisiin ei-kenenkaan-maalla tehdysta rikoksesta. Kun bussimme jatkaa matkaa Laosin puolella, on jo pilkkopimeaa.
Olen ostanut lipun suoraan Don Detin saarelle Si Phan Donilla eli 4000 saareksi kutsutulla alueella Mekongin leveassa kohdassa Etela-Laosissa. Livumme saarelle pikkuruisella kiikkeralla veneella aavemaisessa pimeydessa kymmenten pienten saarten valissa puikkelehtien. Bussissa olen tutustunut suomalaispariskuntaan ja heti rannassa tapaamme kaksi lisaa. Olen kuullut, etta Don Detilla on paljon suomalaisia, mutta en olisi uskonut, etta nain paljon; viimeisena iltanani kaymme syomassa kymmenen suomalaisen porukalla ja samana aamuna minun guest housestani on jo lahtenyt nelja suomalaista jatkamaan matkaa.
Sita, miksi suomalaiset viihtyvat saarella, en kuitenkaan ihmettele lainkaan. Joka aamu kun heraan, joudun hetken aikaa toden teolla miettimaan, missa olen. Huoneeni on aivan joen rannassa - sadekaudella suoraan sen paalla -, se on rakennettu laudasta ja sisalla on aina hamaraa, silla yksinainen alaston hehkulamppu karun kylpyhuoneen ja "makuuhuoneen" valilla ei paljoa valaise. Veneet puksuttavat jokea ylos ja alas tasaisin valiajoin. Sahkot saarelle on saatu vasta muutamaa kuukautta aikaisemmin. Joka aamu luulen olevani kesamokkimme aitassa. Nukunkin yhta hyvin kuin mokilla aina. Don Detilla minuun iskee hirvea ikava kesamokille. Varmaan ensimmaista kertaa sitten teini-ian haaveilen helteisesta viikosta mokilla vanhempien kanssa. Haluaisin taas viettaa lapsuuden taydellista kesaa Ruokolahden mokilla, jossa ruoka tuli valmiina poytaan ja sauna lampeni joka ilta ja minun tarvitsi vain silloin talloin pulahtaa viileaan jarviveteen ja hatistella paarmoja pois kimpustani. Minkas sille mahtaa, etta suomalaiset ovat kesamokkikansaa - ja Laosin Don Det on luultavasti Aasian paras versio suomalaisesta kesamokki-idyllista.
Koska saavuin Laosiin pimealla, viiden ensimmaisen paivan ajan kasitykseni Laosista perustuu kahteen pikku saareen (toiseen poljimme vuokrapyorilla keskipaivan korventavassa kuumuudessa). Viidentena Laosin paivanani matkustan Don Detilta yobussilla paakaupunkiin Vientianeen, josta jatkan suoraan Vang Viengiin, reppureissaajien tuubeilumekkaan. Heti samana aamuna tormaan Juhoon ja Markukseen, joihin olen tutustunut Intiassa.
Vang Vieng on paikka, jota ei voi kuvailla eika kuvitella. Se on koettava itse - jos uskaltaa. Vang Viengiin ei kannata menna lomailemaan. Se paikka on rankempi kuin moni tyo. Toisen paivan iltaan mennessa olen onnistunut hukkaamaan kamerani ja sen mukana kahden edellisen kuukauden kuvat. Neljannen paivan iltaan mennessa olen saanut telottua kasvoni tuubeilussa. Markus muistuttaa, etta ensimmaisena Vang Viengin paivanani valittelin heille, ettei reissussani ole viime aikoina ollut tarpeeksi actionia. Nakojaan joskus saa, mita tilaa.
Silti, siita huolimatta, etta pelkaan Vang Viengin jattavan minuun ikuiset arvet, minulla ei ole pitkaan aikaan ollut yhta hauskaa ja yhta montaa paivaa perakkain. Mutta viiden paivan jalkeen, kun kasvoni, kamerani, kenkani ja huoneenavaimeni (seka pienen pieni osa itsekunnioitustani) ovat mennytta, totean, etta minun on jatettava Vang Vieng. Se on kuin vakivaltainen aviopuoliso. Rakastat sita, vaikka se tekee sinulle pahaa. Mutta tiedan, etta jos en nyt lahde, seuraava lyonti voi olla se, jonka jalkeen en enaa nouse jaloilleni. Krapula ja morkkis kestavat kolme paivaa. Joudun myos huomaamaan, etta lomallakin voi karsia festarimasennuksesta.
Minulla oli vakaa aikomus nahda Laosia enemman, vierailla pikkukylissa ja tutustua paikalliseen elamaan. Mutta: ensinnakin reittia, jota olin suunnitellut matkustavani Pohjois-Laosissa, ei paasekaan Mekongin huonon vesitilanteen vuoksi kulkemaan veneella. Toiseksi, autolla tuo matka on kuulemma yhta karsimysta ja kuolemanpelkoa tien huonosta kunnosta ja kuskien uhkarohkeudesta johtuen. Kolmanneksi, en ole ollut Intian jalkeen kunnolla rannalla ja joka soluni tuntuu huutavan "rannalle, aurinkoon!" Neljanneksi, eras Don Detilla tapaamani suomalainen on menossa Thaimaan Koh Changille lahipaivina. Viidenneksi, rakastan thairuokaa (joka minulle tarkoittaa useimmiten seafood fried ricea). Kuudenneksi, minuun on iskenyt matkavasymys ja kaipaan taydellista lomaa ennen Nepalissa odottavia kymmenia tunteja busseissa, jotka eivat uusinakaan vuosia, vuosia sitten ole olleet lahellakaan Kaakkois-Aasian bussien tasoa.
Suuntaan siis kohti Thaimaata ja Koh Changin saarta. Festarimasennustani ei yhtaan helpota se, etta bussimatkalla Bangkokista Changille alkaa sataa. Vain pari tuntia aikaisemmin olen kirjoittanut muistikirjaani, kuinka inhoan hikoilua ja toivoisin paasevani hetkeksi viileampaan saahan. Kun sade alkaa, muistan, kuinka alakuloiseksi se minut aina tekee. Ja talla kertaa se masentaa kahta kauheammin, silla sadetta on luvattu kolmeksi seuraavaksi paivaksi, juuri kun mina haluaisin vain maata rannalla aurinkoa ottamassa. Taidan vihdoin Vang Viengin kokemustenkin viisastamana tietaa, mita tarkoitetaan, kun kasketaan varomaan, mita toivoo, silla toiveet saattavat toteutua. (Muutenkin nayttaa olevan syyta varoa, mita kirjoittaa, silla myoskin vain pari tuntia sen jalkeen, kun olen kirjoittanut Intian vaarallisesta liikenteesta, bussimme ajaa pienen kolarin ja joudumme vaihtamaan bussia. Noin tunti meidan kolarimme jalkeen pysahdymme ottamaan kyytiin matkustajia toisesta hajonneesta bussista.)
Kun paasen Koh Changille 24 tunnin hikisen ja uuvuttavan ja lopulta kosteannihkean ja kuraisen bussi-, taksi- ja lauttamatkustamisen jalkeen, olen niin poikki, etta haluan vain itkea. Onneksi Changilla minua odottaa Laosissa tapaamani Pia, joka on varannut meille viihtyisan rantabungalowin. Paasen suoraan suihkuun ja saan purkaa kaiken raivoni ja vasymykseni jollekin. Jos ko. mielentilassa joutuisin viela etsimaan huonetta, olisin romahtanut jo aikaa sitten, jaanyt itkemaan jonnekin tienpenkalle keskelle Thaimaata.
Seuraavana aamuna saatiedotuksen lupaamasta sateesta huolimatta aurinko paistaa. Uskon sen johtuvan vain siita, etta vaitin edellisena iltana Pialle muka-tosissani, etta oikeastaan toivoisinkin lisaa sadetta. Thaimaalainen ruoka on juuri niin hyvaa kuin muistinkin, ihmiset iloisia, merivesi kirkasta ja puhdasta ja elama helppoa. Hedonisti sisallani nauttii taydesta sydamestaan. Vaikka matkustaminen valilla on niin rankkaa, etta sita vakisinkin miettii, onko hullu, kun ei vain pysy kotona, niin lomailu on kuitenkin mahtavaa. Tai ei, se on taydellista, kun olosuhteet ovat oikeat. Valilla lomallakin tarvitsee lomaa.
Olen ostanut lipun suoraan Don Detin saarelle Si Phan Donilla eli 4000 saareksi kutsutulla alueella Mekongin leveassa kohdassa Etela-Laosissa. Livumme saarelle pikkuruisella kiikkeralla veneella aavemaisessa pimeydessa kymmenten pienten saarten valissa puikkelehtien. Bussissa olen tutustunut suomalaispariskuntaan ja heti rannassa tapaamme kaksi lisaa. Olen kuullut, etta Don Detilla on paljon suomalaisia, mutta en olisi uskonut, etta nain paljon; viimeisena iltanani kaymme syomassa kymmenen suomalaisen porukalla ja samana aamuna minun guest housestani on jo lahtenyt nelja suomalaista jatkamaan matkaa.
Sita, miksi suomalaiset viihtyvat saarella, en kuitenkaan ihmettele lainkaan. Joka aamu kun heraan, joudun hetken aikaa toden teolla miettimaan, missa olen. Huoneeni on aivan joen rannassa - sadekaudella suoraan sen paalla -, se on rakennettu laudasta ja sisalla on aina hamaraa, silla yksinainen alaston hehkulamppu karun kylpyhuoneen ja "makuuhuoneen" valilla ei paljoa valaise. Veneet puksuttavat jokea ylos ja alas tasaisin valiajoin. Sahkot saarelle on saatu vasta muutamaa kuukautta aikaisemmin. Joka aamu luulen olevani kesamokkimme aitassa. Nukunkin yhta hyvin kuin mokilla aina. Don Detilla minuun iskee hirvea ikava kesamokille. Varmaan ensimmaista kertaa sitten teini-ian haaveilen helteisesta viikosta mokilla vanhempien kanssa. Haluaisin taas viettaa lapsuuden taydellista kesaa Ruokolahden mokilla, jossa ruoka tuli valmiina poytaan ja sauna lampeni joka ilta ja minun tarvitsi vain silloin talloin pulahtaa viileaan jarviveteen ja hatistella paarmoja pois kimpustani. Minkas sille mahtaa, etta suomalaiset ovat kesamokkikansaa - ja Laosin Don Det on luultavasti Aasian paras versio suomalaisesta kesamokki-idyllista.
Koska saavuin Laosiin pimealla, viiden ensimmaisen paivan ajan kasitykseni Laosista perustuu kahteen pikku saareen (toiseen poljimme vuokrapyorilla keskipaivan korventavassa kuumuudessa). Viidentena Laosin paivanani matkustan Don Detilta yobussilla paakaupunkiin Vientianeen, josta jatkan suoraan Vang Viengiin, reppureissaajien tuubeilumekkaan. Heti samana aamuna tormaan Juhoon ja Markukseen, joihin olen tutustunut Intiassa.
Vang Vieng on paikka, jota ei voi kuvailla eika kuvitella. Se on koettava itse - jos uskaltaa. Vang Viengiin ei kannata menna lomailemaan. Se paikka on rankempi kuin moni tyo. Toisen paivan iltaan mennessa olen onnistunut hukkaamaan kamerani ja sen mukana kahden edellisen kuukauden kuvat. Neljannen paivan iltaan mennessa olen saanut telottua kasvoni tuubeilussa. Markus muistuttaa, etta ensimmaisena Vang Viengin paivanani valittelin heille, ettei reissussani ole viime aikoina ollut tarpeeksi actionia. Nakojaan joskus saa, mita tilaa.
Silti, siita huolimatta, etta pelkaan Vang Viengin jattavan minuun ikuiset arvet, minulla ei ole pitkaan aikaan ollut yhta hauskaa ja yhta montaa paivaa perakkain. Mutta viiden paivan jalkeen, kun kasvoni, kamerani, kenkani ja huoneenavaimeni (seka pienen pieni osa itsekunnioitustani) ovat mennytta, totean, etta minun on jatettava Vang Vieng. Se on kuin vakivaltainen aviopuoliso. Rakastat sita, vaikka se tekee sinulle pahaa. Mutta tiedan, etta jos en nyt lahde, seuraava lyonti voi olla se, jonka jalkeen en enaa nouse jaloilleni. Krapula ja morkkis kestavat kolme paivaa. Joudun myos huomaamaan, etta lomallakin voi karsia festarimasennuksesta.
Minulla oli vakaa aikomus nahda Laosia enemman, vierailla pikkukylissa ja tutustua paikalliseen elamaan. Mutta: ensinnakin reittia, jota olin suunnitellut matkustavani Pohjois-Laosissa, ei paasekaan Mekongin huonon vesitilanteen vuoksi kulkemaan veneella. Toiseksi, autolla tuo matka on kuulemma yhta karsimysta ja kuolemanpelkoa tien huonosta kunnosta ja kuskien uhkarohkeudesta johtuen. Kolmanneksi, en ole ollut Intian jalkeen kunnolla rannalla ja joka soluni tuntuu huutavan "rannalle, aurinkoon!" Neljanneksi, eras Don Detilla tapaamani suomalainen on menossa Thaimaan Koh Changille lahipaivina. Viidenneksi, rakastan thairuokaa (joka minulle tarkoittaa useimmiten seafood fried ricea). Kuudenneksi, minuun on iskenyt matkavasymys ja kaipaan taydellista lomaa ennen Nepalissa odottavia kymmenia tunteja busseissa, jotka eivat uusinakaan vuosia, vuosia sitten ole olleet lahellakaan Kaakkois-Aasian bussien tasoa.
Suuntaan siis kohti Thaimaata ja Koh Changin saarta. Festarimasennustani ei yhtaan helpota se, etta bussimatkalla Bangkokista Changille alkaa sataa. Vain pari tuntia aikaisemmin olen kirjoittanut muistikirjaani, kuinka inhoan hikoilua ja toivoisin paasevani hetkeksi viileampaan saahan. Kun sade alkaa, muistan, kuinka alakuloiseksi se minut aina tekee. Ja talla kertaa se masentaa kahta kauheammin, silla sadetta on luvattu kolmeksi seuraavaksi paivaksi, juuri kun mina haluaisin vain maata rannalla aurinkoa ottamassa. Taidan vihdoin Vang Viengin kokemustenkin viisastamana tietaa, mita tarkoitetaan, kun kasketaan varomaan, mita toivoo, silla toiveet saattavat toteutua. (Muutenkin nayttaa olevan syyta varoa, mita kirjoittaa, silla myoskin vain pari tuntia sen jalkeen, kun olen kirjoittanut Intian vaarallisesta liikenteesta, bussimme ajaa pienen kolarin ja joudumme vaihtamaan bussia. Noin tunti meidan kolarimme jalkeen pysahdymme ottamaan kyytiin matkustajia toisesta hajonneesta bussista.)
Kun paasen Koh Changille 24 tunnin hikisen ja uuvuttavan ja lopulta kosteannihkean ja kuraisen bussi-, taksi- ja lauttamatkustamisen jalkeen, olen niin poikki, etta haluan vain itkea. Onneksi Changilla minua odottaa Laosissa tapaamani Pia, joka on varannut meille viihtyisan rantabungalowin. Paasen suoraan suihkuun ja saan purkaa kaiken raivoni ja vasymykseni jollekin. Jos ko. mielentilassa joutuisin viela etsimaan huonetta, olisin romahtanut jo aikaa sitten, jaanyt itkemaan jonnekin tienpenkalle keskelle Thaimaata.
Seuraavana aamuna saatiedotuksen lupaamasta sateesta huolimatta aurinko paistaa. Uskon sen johtuvan vain siita, etta vaitin edellisena iltana Pialle muka-tosissani, etta oikeastaan toivoisinkin lisaa sadetta. Thaimaalainen ruoka on juuri niin hyvaa kuin muistinkin, ihmiset iloisia, merivesi kirkasta ja puhdasta ja elama helppoa. Hedonisti sisallani nauttii taydesta sydamestaan. Vaikka matkustaminen valilla on niin rankkaa, etta sita vakisinkin miettii, onko hullu, kun ei vain pysy kotona, niin lomailu on kuitenkin mahtavaa. Tai ei, se on taydellista, kun olosuhteet ovat oikeat. Valilla lomallakin tarvitsee lomaa.
Sunday, March 28, 2010
Kambodza 2.-14.3.
Jos unohdetaan sauna, en ole koskaan ollut niin kuumassa paikassa kuin Kambodza. Phnom Penhissa en varmaan poistuisi huoneestani lainkaan ellen tarvitsisi lisaa vetta. Syominenkin vahintaan kerran paivassa on varmaan suositeltavampaa kuin kolme paivaa syomatta. Lahden huoneestani aamupaivalla ja iltapaivalla palaan sinne vaatteet niin ihoon liimautuneina, etta luulen joutuvani menemaan suihkuun vaatteet paalla, koska niita on lahes mahdotonta riisua. Kylman suihkun jalkeen kayn sangylle makaamaan tuulettimen alle X-asentoon ja avaan tv:n tai kirjan. Hetken kuluttua havahdun ja huomaan nukkuneeni kolme tuntia. Kun mietin illalliselle menoa, nalka katoaa silla sekunnilla kun muistan ulkona odottavan 40-asteisena seisovan ilman. Vettakin nayttaa viela olevan. Ja telkkarista tulee Sinkkuelamaa-elokuva, jota en ole viela nahnyt. Ja kirjakin on hyvassa kohdassa. Ja tuo suloinen, siunattu tuuletin pyorii ylapuolellani niin, etten halua nousta edes vessaan. Oikeastaan voisin jo ruveta younille. Miksei muuten kylpyhuoneissa ikina ole tuulettimia?
S-21:ssa, punakhmerien hallinnon aikaisessa entisessa vankilassa ja kidutuskeskuksessa, joka nykyisin toimii museona, jaksan sentaan vierailla. Mita julmuuksia ihmiset toisilleen voivatkaan tehda... Mika sairas mieli voikaan ihmisella olla... Miten pitkalle ihmiset ovatkaan valmiita menemaan ideologioidensa puolesta... Mikaan raakalaismaisuus ei tunnu olevan ihmisrodulle vierasta.
Harvoin nakee niin vakavailmeisia ihmisia kuin tuossa museossa kulkiessaan. Mutta museovieraiden ilmeet eivat ole mitaan verrattuna niiden lasten, miesten ja naisten katseisiin, jotka tuijottivat kameran linssiin vain vajaa 30 vuotta sitten noissa samoissa huoneissa sen jalkeen, kun heidat oli tuotu kyseiseen vankilaan ilman, etta he olivat syyllistyneet pienimpaankaan rikokseen. En ikina unohda sen pikkutyton katsetta, joka tuntui katsovan menneisyydesta kameran linssin lapi suoraan minuun, silmissaan kaikki maailman pelko, avuttomuus, epatoivo, suru ja hammennys. Tuossa katseessa oli luettavissa yksi ainut kysymys: miksi? Enka mina voinut kuin kysya samaa.
Sihanoukvillen Serendipity Beach on torkyisin ranta, jolla olen ikina ollut. Siita huolimatta veteen on pakko menna. Pakko siitakin huolimatta, ettei 30-asteinen vesi virkista tippaakaan. Vedessa uiskentelee tyhjia pulloja, muovipusseja, laastareita, tamponeita, ruoantahteita ja ties mita muuta, johon en valittaisi uintireissullani tormata. Kayn mukavalla veneretkella parilla laheisella saarella. Retkella paasee snorklaamaan, mutta valitettavasti nakyvyytta veden alla ei ole nimeksikaan, mutta ei kuulemma korallejakaan, koska - nain minulle kerrotaan - kaloja on pyydetty rajayttamalla veden alla jonkinlaisia pommeja ja korallit ovat tuhoutuneet noiden kyseenalaisten kalastusmenetelmien vuoksi. En tieda, uskoako vai ei.
Siem Reapissa on kaksi asiaa, joiden vuoksi sinne kannattaa menna. Angkor Wat ja Swensenin jaatelobaari. Angkor Wattiin riittaa yksi vierailu, mutta Swensenille on pakko paasta joka paiva. Paadyn maksamaan jaateloannoksesta enemman kuin yopymisestani, mutta en voi kuin todeta, etta reilun kolmen dollarin jaateloannos on ehdottomasti hintansa vaarti.
Angkor Wat ja muut alueen temppelit ovat kieltamatta vaikuttavia ja ilman muuta kaymisen arvoisia. Mutta muutaman tunnin kiertelyn jalkeen, kun hienoimmat paatemppelit on jo nahty, pienemmat temppelit alkavat nayttaa lahinna tylsilta kivikasoilta, kaikki samannakoisilta. Kylla, ovathan ne upeita ja ovathan ne vanhoja, mutta loppujen lopuksi ne ovat vain kivia. Ja myohemmin kuulen, etta ne ovat venalaisten omistamia kivia. Kambodza on myynyt koko valtavan temppelialueen Venajalle ja valtaosa suunnattomista lipputuloista menee suoraan Venajalle vain pienen osan suuntautuessa temppeleiden kunnostukseen. On mahtanut Kambodzan valtion paattajia harmittaa, kun he ovat tajunneet, etta ikivanha temppelialue saattaakin olla pienoinen vetonaula vaatimattomille muutamalle miljoonalle turistille vuosittain ja nyt lipputulot valuvat vieraan valtion kassaan.
S-21:ssa, punakhmerien hallinnon aikaisessa entisessa vankilassa ja kidutuskeskuksessa, joka nykyisin toimii museona, jaksan sentaan vierailla. Mita julmuuksia ihmiset toisilleen voivatkaan tehda... Mika sairas mieli voikaan ihmisella olla... Miten pitkalle ihmiset ovatkaan valmiita menemaan ideologioidensa puolesta... Mikaan raakalaismaisuus ei tunnu olevan ihmisrodulle vierasta.
Harvoin nakee niin vakavailmeisia ihmisia kuin tuossa museossa kulkiessaan. Mutta museovieraiden ilmeet eivat ole mitaan verrattuna niiden lasten, miesten ja naisten katseisiin, jotka tuijottivat kameran linssiin vain vajaa 30 vuotta sitten noissa samoissa huoneissa sen jalkeen, kun heidat oli tuotu kyseiseen vankilaan ilman, etta he olivat syyllistyneet pienimpaankaan rikokseen. En ikina unohda sen pikkutyton katsetta, joka tuntui katsovan menneisyydesta kameran linssin lapi suoraan minuun, silmissaan kaikki maailman pelko, avuttomuus, epatoivo, suru ja hammennys. Tuossa katseessa oli luettavissa yksi ainut kysymys: miksi? Enka mina voinut kuin kysya samaa.
Sihanoukvillen Serendipity Beach on torkyisin ranta, jolla olen ikina ollut. Siita huolimatta veteen on pakko menna. Pakko siitakin huolimatta, ettei 30-asteinen vesi virkista tippaakaan. Vedessa uiskentelee tyhjia pulloja, muovipusseja, laastareita, tamponeita, ruoantahteita ja ties mita muuta, johon en valittaisi uintireissullani tormata. Kayn mukavalla veneretkella parilla laheisella saarella. Retkella paasee snorklaamaan, mutta valitettavasti nakyvyytta veden alla ei ole nimeksikaan, mutta ei kuulemma korallejakaan, koska - nain minulle kerrotaan - kaloja on pyydetty rajayttamalla veden alla jonkinlaisia pommeja ja korallit ovat tuhoutuneet noiden kyseenalaisten kalastusmenetelmien vuoksi. En tieda, uskoako vai ei.
Siem Reapissa on kaksi asiaa, joiden vuoksi sinne kannattaa menna. Angkor Wat ja Swensenin jaatelobaari. Angkor Wattiin riittaa yksi vierailu, mutta Swensenille on pakko paasta joka paiva. Paadyn maksamaan jaateloannoksesta enemman kuin yopymisestani, mutta en voi kuin todeta, etta reilun kolmen dollarin jaateloannos on ehdottomasti hintansa vaarti.
Angkor Wat ja muut alueen temppelit ovat kieltamatta vaikuttavia ja ilman muuta kaymisen arvoisia. Mutta muutaman tunnin kiertelyn jalkeen, kun hienoimmat paatemppelit on jo nahty, pienemmat temppelit alkavat nayttaa lahinna tylsilta kivikasoilta, kaikki samannakoisilta. Kylla, ovathan ne upeita ja ovathan ne vanhoja, mutta loppujen lopuksi ne ovat vain kivia. Ja myohemmin kuulen, etta ne ovat venalaisten omistamia kivia. Kambodza on myynyt koko valtavan temppelialueen Venajalle ja valtaosa suunnattomista lipputuloista menee suoraan Venajalle vain pienen osan suuntautuessa temppeleiden kunnostukseen. On mahtanut Kambodzan valtion paattajia harmittaa, kun he ovat tajunneet, etta ikivanha temppelialue saattaakin olla pienoinen vetonaula vaatimattomille muutamalle miljoonalle turistille vuosittain ja nyt lipputulot valuvat vieraan valtion kassaan.
Saturday, March 27, 2010
On hetkia, jolloin vihaan matkustamista. Kylla, luitte oikein! Mina, joka rakastan matkustamista yli kaiken, tunnustan kokeneeni hetkia, jolloin olen yli kaiken vihannut kaikkea matkustamiseen liittyvaa ja toivonut vain saavani maata kotona peiton alla.
Olen kiehunut raivosta, kun minua ja bussilastillista turisteja on huijattu vaittamalla, etta venekuljetus saarelle kuuluu bussilipun hintaan tai etta bussipysakilta on keskustaan matkaa 2 km ja tuktukin ottaminen on valttamatonta vaikka, vaikka matkaa on todellisuudessa ollut tuskin kahtasataa metria. Olen ollut vihainen itselleni, kun olen taas kerran erehtynyt uskomaan, etta matkatoimiston mainostama "VIP-deluxe-sleeper -bussi" todella olisi jotain muuta kuin aivan tavallinen bussi, jossa makuupaikka tarkoittaa selkanojaa, jota saa kallistettua juuri ja juuri 10 astetta. Olen tullut suunnattoman vihaiseksi jopa muiden matkaajien puolesta, kun olen kuullut kymmenia ja taas kymmenia toinen toistaan torkeampia tarinoita vastaavanlaisista rahat pois tyhmilta turisteilta -huijauksista.
Olen nauranut, kun olen huomannut, etta kilosta pyykkia yritetaan veloittaa kahden kilon hinta taatusti tarkoituksella vaarin viritetylla vaa'alla. Jalkeenpain olen ollut epauskoinen, kuinka ahneita ihmiset voivatkaan olla - jopa siina maarin, etta he ovat valmiita vaarantamaan oman elinkeinonsa.
Liian monta kertaa olen halunnut valittaa, kun ruoastani on loytynyt lihaa, jota en syo, tai muurahaisia, joita en valittaisi syoda. Mutta koska etenkin Kambodzassa ja Laosissa paikallisten englannintaito on usein lahes olematonta, olen tyytynyt vain nostelemaan epamiellyttavimmat ruoka-aineet lautasen sivuun ja syomaan muun annoksen yrittaen olla menettamatta ruokahaluani.
Olen potenut huonoa omaatuntoa lentamisesta. Suomessa en ole koskaan lentanyt, mutta kun kyse on ulkomaista, koen, etta se on jotenkin eri asia; etta lomalla kaikki on sallittua ja etta matkoille paastakseen nyt vain on valilla pakko lentaa ja ulkomailla valimatkat ovat joskus tuskastuttavan pitkia ja hankalia. Inhoan itseani, koska olen valmis myymaan ymparistonsuojeluperiaatteeni niin helposti.
Monesti olisin ollut valmis maksamaan suuria summia, jos olisin hetkeksi paassyt pois loputtomasta helteesta ja hikoilusta ja levittamasta aurinkorasvaa paivasta toiseen. Jos joku tahtoisi kuulustella minua ja miettisi tehokkainta kidutuskeinoa, voin paljastaa sen tassa: aurinkorasvan levitys +30-asteisessa nihkean kosteassa huoneessa ilman tuuletinta ja sen jalkeen pitkat housut ja pitkahihainen paita paalle. En usko, etta minua tarvitsisi vieda edes ulos keskipaivan aurinkoon, kun olisin valmis paljastamaan aivan mita tahansa.
Olen valilla ollut yksinainen ja ikavoinyt kotiin seka kouluun ja jopa toihin. Arkeni Suomessa on loppujen lopuksi aika mukavaa.
Olen pelannyt Intian liikenteessa, jossa sattuu kuolonkolareita eniten maailmassa vakilukuunkin suhteutettuna, vaikka ajoneuvojen maara on suhteellisesti pienempi kuin vertailumaissa.
Olen itkenyt telottuani kasvoni taysin vastuuttomassa tilassa, pelaten, etta ruhjeista jaa ikuiset arvet.
Minun on tehnyt mieli itkea, kun olen kavellyt paahtavassa helteessa poliisiasemalle ja vaatimalla vaatinut, etta haluan tehda rikosilmoituksen kadonneesta kamerastani erittain huonosti englantia puhuvalta poliisilta, joka vietti paivystysvuoroaan yksin televisiota katsellen. Lopulta saatuani raportin kirjoitettua mies totesi, ettei voi tehda asialle mitaan ennen kuin hanen hanen pomonsa on paikalla - iltapaivalla, jolloin mina olisin jo bussissa matkalla pois maasta.
Minun on myos tehnyt mieli itkea, kun intialainen nainen on purskahtanut itkuun kertoessaan, etta hanen miehensa on jattanyt hanet yksin pienen lapsen kanssa ja hanen on tyoskenneltava puolet vuodesta riisipellolla ja puolet kaupustellen vaatteita turisteille elattaakseen itsensa ja lapsensa. Han tienaa yli 12-tuntisesta tyopaivasta riisipellolla paahtavassa helteessa alle euron paivassa - eika hanella ole ollut vapaapaivaa yli kahteen vuoteen.
Ja siina mina seison hanen vierellaan viettamassa kasittamatonta viiden kuukauden lomaa. Mika mina olen valittamaan yhtaan mistaan. Elama on epareilua. Suhteettoman, surullisen epareilua.
Olen kiehunut raivosta, kun minua ja bussilastillista turisteja on huijattu vaittamalla, etta venekuljetus saarelle kuuluu bussilipun hintaan tai etta bussipysakilta on keskustaan matkaa 2 km ja tuktukin ottaminen on valttamatonta vaikka, vaikka matkaa on todellisuudessa ollut tuskin kahtasataa metria. Olen ollut vihainen itselleni, kun olen taas kerran erehtynyt uskomaan, etta matkatoimiston mainostama "VIP-deluxe-sleeper -bussi" todella olisi jotain muuta kuin aivan tavallinen bussi, jossa makuupaikka tarkoittaa selkanojaa, jota saa kallistettua juuri ja juuri 10 astetta. Olen tullut suunnattoman vihaiseksi jopa muiden matkaajien puolesta, kun olen kuullut kymmenia ja taas kymmenia toinen toistaan torkeampia tarinoita vastaavanlaisista rahat pois tyhmilta turisteilta -huijauksista.
Olen nauranut, kun olen huomannut, etta kilosta pyykkia yritetaan veloittaa kahden kilon hinta taatusti tarkoituksella vaarin viritetylla vaa'alla. Jalkeenpain olen ollut epauskoinen, kuinka ahneita ihmiset voivatkaan olla - jopa siina maarin, etta he ovat valmiita vaarantamaan oman elinkeinonsa.
Liian monta kertaa olen halunnut valittaa, kun ruoastani on loytynyt lihaa, jota en syo, tai muurahaisia, joita en valittaisi syoda. Mutta koska etenkin Kambodzassa ja Laosissa paikallisten englannintaito on usein lahes olematonta, olen tyytynyt vain nostelemaan epamiellyttavimmat ruoka-aineet lautasen sivuun ja syomaan muun annoksen yrittaen olla menettamatta ruokahaluani.
Olen potenut huonoa omaatuntoa lentamisesta. Suomessa en ole koskaan lentanyt, mutta kun kyse on ulkomaista, koen, etta se on jotenkin eri asia; etta lomalla kaikki on sallittua ja etta matkoille paastakseen nyt vain on valilla pakko lentaa ja ulkomailla valimatkat ovat joskus tuskastuttavan pitkia ja hankalia. Inhoan itseani, koska olen valmis myymaan ymparistonsuojeluperiaatteeni niin helposti.
Monesti olisin ollut valmis maksamaan suuria summia, jos olisin hetkeksi paassyt pois loputtomasta helteesta ja hikoilusta ja levittamasta aurinkorasvaa paivasta toiseen. Jos joku tahtoisi kuulustella minua ja miettisi tehokkainta kidutuskeinoa, voin paljastaa sen tassa: aurinkorasvan levitys +30-asteisessa nihkean kosteassa huoneessa ilman tuuletinta ja sen jalkeen pitkat housut ja pitkahihainen paita paalle. En usko, etta minua tarvitsisi vieda edes ulos keskipaivan aurinkoon, kun olisin valmis paljastamaan aivan mita tahansa.
Olen valilla ollut yksinainen ja ikavoinyt kotiin seka kouluun ja jopa toihin. Arkeni Suomessa on loppujen lopuksi aika mukavaa.
Olen pelannyt Intian liikenteessa, jossa sattuu kuolonkolareita eniten maailmassa vakilukuunkin suhteutettuna, vaikka ajoneuvojen maara on suhteellisesti pienempi kuin vertailumaissa.
Olen itkenyt telottuani kasvoni taysin vastuuttomassa tilassa, pelaten, etta ruhjeista jaa ikuiset arvet.
Minun on tehnyt mieli itkea, kun olen kavellyt paahtavassa helteessa poliisiasemalle ja vaatimalla vaatinut, etta haluan tehda rikosilmoituksen kadonneesta kamerastani erittain huonosti englantia puhuvalta poliisilta, joka vietti paivystysvuoroaan yksin televisiota katsellen. Lopulta saatuani raportin kirjoitettua mies totesi, ettei voi tehda asialle mitaan ennen kuin hanen hanen pomonsa on paikalla - iltapaivalla, jolloin mina olisin jo bussissa matkalla pois maasta.
Minun on myos tehnyt mieli itkea, kun intialainen nainen on purskahtanut itkuun kertoessaan, etta hanen miehensa on jattanyt hanet yksin pienen lapsen kanssa ja hanen on tyoskenneltava puolet vuodesta riisipellolla ja puolet kaupustellen vaatteita turisteille elattaakseen itsensa ja lapsensa. Han tienaa yli 12-tuntisesta tyopaivasta riisipellolla paahtavassa helteessa alle euron paivassa - eika hanella ole ollut vapaapaivaa yli kahteen vuoteen.
Ja siina mina seison hanen vierellaan viettamassa kasittamatonta viiden kuukauden lomaa. Mika mina olen valittamaan yhtaan mistaan. Elama on epareilua. Suhteettoman, surullisen epareilua.
Subscribe to:
Posts (Atom)