Yksin matkustamisessa on se huono puoli, etta kun suihkuun mentyaan huomaa, ettei luvattua lamminta vetta tulekaan, ei voi lahettaa ketaan respaan pyytamaan apua. Luovutan ja otan jaatavan suihkun. Paatan aamulla valittaa kuuman veden puutteesta. Kun olen peseytynyt ja tarisen kylmasta, ovelta kuuluu koputus: " Madam, hod woder for juu! I have hod woder here."

Kun nousen Delhissa Goan junaan, olen hiukan huolissani, silla en ole varannut 25 tunnin matkalle lainkaan evasta. Huoli on turha. 25 euron junalippu AC3-luokassa sisaltaa makuupaikan, puhtaat lakanat ja viltin seka viisi ateriaa, joista jokainen tuodaan useassa osassa. Vahintaan viisi kertaa havahdun unestani, kun tarjoilija nykii minua milloin jalasta, milloin hihasta, milloin peitosta. Koko matkan vain syon ja nukun. Ennen jokaista ateriaa junahenkilokunta kay kysymassa jokaiselta matkustajalta, haluaako tama seuraavan aterian kasvis- vai lihaversiona. Teeta varten jokaiselle matkustajalle jaetaan oma termospullo kuumaa vetta. En normaalisti pida vaniljajaatelosta ja jaatelo on yksi niista ruoista, joiden syomista ulkomailla kehotetaan valttamaan. Intialaisen junan ylasangylla nautittu hieman sulanut vaniljajaatelopikari saattaa olla paras jaatelo, jonka olen koskaan syonyt.

Suomessa on moni asia paremmin kuin Intiassa, mutta junamatkailun suhteen VR voisi kayda hakemassa oppia Intian rautateilta.

Ennen laskeutumista lentokoneen matkustamoon suihkutetaan hyonteismyrkkya, jotta tauteja kantavat hyonteiset eivat kulkeudu Intiaan. Uusi kaytanto on WHO:n suosittelema. Ihmettelen, missa vaiheessa matkustamohenkilokunta unohti, etta kone oli lahtenyt matkaan marraskuisesta Suomesta.

Delhin lentokentalla minut ottaa vastaan savusumu seka hengityssuojaimin varustautuneet lentokenttavirkailijat. Minua yskittaa. En uskalla yskia. Valehtelen WHO:n sikainfluenssakyselylomakkeeseen, ettei minulla ole ollut kuumetta viimeisten 10 paivan aikana enka ole ollut tekemisissa flunssaisten ihmisten kanssa.

Intia on juuri sellainen kuin muistin. Meluisa. Likainen. Rahjainen. Kaoottinen. Koukuttava. Kadun varrella apinoita, sikoja, lehmia, vuohia, hokkeliasumuksia, kerjalaisia, kylpevia perheita, lapsia odottamassa koulubussia. Taksi kulkeutuu vahan valia vastaantulevien kaistalle, vaikka omallakin puolella tieta kaistoja on kolme. Hymyilen koko taksimatkan keskustaan.

Muistan, etta minun on taas opeteltava valehtelemaan. Kylla, minulla on poikaystava Suomessa. Ei, en tarvitse hotellia, olen jo varannut huoneen. Ei, minulla ei ole pienta rahaa, en voi antaa tippia, vaikka kuinka anelet.

Pitkien paivaunien jalkeen iltapaivalla pollahdan keskelle hotellikadun vallannutta festivaalia. Kojuissa jaetaan ilmaista ruokaa, kova-aaniset soittavat musiikkia, ihmisia on valtavasti. Meteli huumaa korvia. Nettikahvilassa omistajaperhe tarjoaa minulle ruokaa. Olen vahalla kieltaytya. Paadyn syomaan kaksi annosta. Tietokoneen vieresta vipeltaa hiiri. Tiedan jo nyt, etta tama ei tule jaamaan viimeiseksi matkakseni Intiaan.

Jos joku kappale pitäisi sisällyttää elämäni soundtrackille, se olisi ehdottomasti tämä. Sanat kertovat yhä edelleen juuri minun elämästäni. Ei kai ihminen sitten kuitenkaan loppujen lopuksi muutu vajaassa kymmenessä vuodessa juurikaan.

"On teitä täynnä maailma /
ja täynnä ihmisiä tiet /
kuin lehtiä tuulessa uneksijan kerätä.
Mä tahdon lentää kauas /
syviin vesiin sukeltaa /
etsiä vaikka en mitään mä löytäisikään.

Mä tahdon jotain muuta /
jotain suurempaa /
tahdon nähdä kaiken ja oon valmis maksamaan /
tuntemaan sateen ja tuulen ja auringon.

Ja vaikka hetken /
mä vielä viivyn /
en epäile enää /
en taakse katsoa voi.

Mä tahdon jotain muuta /
jotain suurempaa /
tahdon nähdä kaiken ja oon valmis maksamaan /
tuntemaan sateen ja tuulen ja auringon."

Tiktak: Jotain muuta

Viikko ennen lähtöä. Otan sikainfluenssarokotteen. Tulen kipeäksi. Makaan kotona. Saan sentään yhden pakollisen koulutehtävän tehtyä. Viimeisen viikon aikataulu näyttää toivottomalta.

Kolme päivää ennen lähtöä järjestän kaksipäiväiset muuttoläksiäisbileet. Arvostan
ystäviäni enemmän kuin koskaan ennen. Tällaisten ystävien avustuksella voisin muuttaa vaikka joka kuukausi. Parasta on, että saan viettää viimeisen viikonlopun ystävieni kanssa nauttien heidän seurastaan ympäri vuorokauden. Pahinta on, etten ehdi nukkua. Viitenä viimeisenä yönä Suomessa nukun maksimissaan viiden tunnin yöunia.

Yksi päivä ennen lähtöä. Viisumi on hankittu. Rinkka haettu vanhemmilta. Osoitteenmuutos tehty. Matkavakuutus ostettu. Hirveästi asioita on yhä tekemättä. Stressi on valtava. Muutan viimeiset tavarani vanhempieni luokse varastoon. Pikkaisen itken, kun jätän Riihimäen taakseni. Illalla itken vielä vähän, kun tiedän jättäväni Helsingin.

Lähtopäivän aamuna herätyskello soi. Painan torkkua ja toivon, ettei minun tarvitsisi lähteä. Herätyskello soi uudelleen. Ainoa, mitä ajattelen on "Vihdoinkin!" Vihdoinkin on tullut se päivä, jolloin pitkäaikaisen haaveeni toteutus alkaa. Saan viettää talven poissa Suomesta. Aurinko ja lämpö, ne ovat minua varten. Mutta hyvästeistä en pidä. Onneksi aurinko, lämpö ja muu ihana odottaa minua Suomessa, kun palaan. Hyvästitkin ovat helpommat kuin kuvittelin. Olen tehnyt ne mielessäni jo niin moneen kertaan.

Viimeinen paiva on viela tekemista taynna. En ikina opi olemaan ajoissa. Pakkaan
viimeiset tavarat rinkkaan puoli minuuttia ennen ovesta ulos astumista. Sain kuin sainkin kaiken mahtumaan. Jopa ne 15 pokkaria. Rinkkani painaa 21 kiloa. Lentokenttavirkailija toivottaa hyvaa matkaa.

Lahtoportille kavellessani se iskee tajuntaani. En voi olla hymyilematta yksikseni. Viisi kuukautta lomaa. Tulevat viisi kuukautta voin tehda juuri sita mitä ikina haluan. Jokainen paiva, jokainen hetki on vain minun. Ei yliopiston, ei tyonantajan, ei kenenkaan muun. Kellonajan voin katsoa auringosta sekä nousu- ja laskuvedesta.

Olen varma, että nukun koko lentomatkan. Niin vasynyt olen. Tietenkaan en nuku silmaystakaan. Vasta aamulla, kun matkustamon valot sytytetaan ja aamiaistarjoilu aloitetaan, silmaluomeni painuvat kiinni.

Olen ladannut mp3-soittimeni tayteen musiikkia, mukana myos joitain kappaleita, joita en ole kuullut vuosiin. Lentokoneessa, kun uni ei tule, laitan soittimen shufflelle ja siella se on:

"tunnetko kummaa kutinaa
kuuletko maailman mutinaa
se kuiskaa vaan
sun korvan taa:
"nyt tai ei milloinkaan"

maanantaina,
tiistaina
jokaisena päivän tuntina
maailma on avoinna
ja se odottaa...

...joka päivä on sun
joka päivä on mun
joka päivä on sun,
jos tahdot niin
mitä ikinä teet
mihin ikinä meet,
se on vain sun

joka päivä sä voit
joka päivä sä saat
joka päivä voit tehdä mitä haluat
joka päivä on mun
joka päivä on sun
joka päivä on mun..."

Aknestik: Joka päivä

Kaksi kuukautta ennen matkaa ostan lentoliput. Samana iltana poistan ranteestani korut, jotka ovat olleet siinä puoli vuotta muistona paikoista, joissa vierailin edellisellä matkallani. Ranne tuntuu autiolta. Uudet seikkailut odottavat.

Kuukausi ennen matkaa huomaan eläväni kuin viimeistä päivää. En malta nukkua. Hyvä kun ehdin syödä. Tuntuu, että aika loppuu kesken. Haluaisin tehdä vaikka mitä, keksimme lisää suunnitelmia joka päivä ja yhtäkkiä talvi Helsingissä ei tunnukaan enää ahdistavalta. Päivä päivältä haluaisin enemmän jäädä. Äiti sanoo puhelimessa sen olevan vain hyvä asia. Äiti on oikeassa. Joka talvi en voi lähteä.

Neljä viikkoa ennen matkaa saan kuulla, että joudun luopumaan huoneestani ennen lähtöä. Minusta tulee koditon. Stressaan asiaa hieman, kunnes päätän jättää murehtimisen myöhemmäksi.

Kolme ja puoli viikkoa ennen lähtöä mietin, miksi lähden. Sillä oikeastaan en edes haluaisi mennä. Haluaisin, mutten halua. Haluan, mutten haluaisi. Onko niillä eroa? En tiedä. Tiedän vain, että vajaan kuukauden päästä lähden pois Suomesta pidemmäksi aikaa kuin koskaan ennen.

Kolme viikkoa ennen lähtöä matkustan Jyväskylään. Siellä on lunta. En onnistunut välttymään siltä tänäkään talvena. Kun palaan Helsinkiin, etelän ensilumi sulaa loskaksi.

Kaksi ja puoli viikkoa ennen lähtöä tunnen itseni vanhaksi. Vietän iltaa opiskelukavereideni kanssa enkä voi välttyä huomaamasta, että kaikki muut ovat minua nuorempia. He ihastuvat toisiinsa, he ovat vapaita, he ovat varattuja, he eivät tiedä, mitä he ovat, eikä se haittaa, he ovat nuoria. Tarvitseeko 26-vuotiaan lähteä Intiaan ”etsimään itseään”? Ei. Ja siksi juuri lähden.

Kaksi viikkoa ennen lähtöä riitelen alivuokranantaja-kämppikseni kanssa vuokranmaksuasioista. Helsingissä sataa räntää. Aamut ovat pimeitä. Illat ovat pimeitä. Jatkuvasti väsyttää. Haluan pois, pois, pois! Toivon, että nämä kaksi viikkoa kuluisivat nopeasti ja saisin jo istua lentokoneeseen. Toivon, että aikaa voisi hidastaa, että ehtisin hoitaa kaikki opiskelu-, muutto- ja työasiat sekä matkavalmistelut pois alta. Ristiriitaista. Rankkaa. Järjetön stressi. Lisäksi onnistun haalimaan viidelle päivälle yhdeksän työvuoroa. Noin 45 tunnin työskentelyllä Suomessa elän Intiassa puolitoista kuukautta.


Jokainen, jolle kerron matkastani, sanoo, että haluaisi itsekin lähteä. Joka toiselta heistä voisin kysyä, mikset lähde, eivätkä he pystyisi antamaan päteviä perusteluja. Harvalla tutuistani on Suomessa sellaisia sitoumuksia, jotka todella estäisivät heitä lähtemästä.

Joka toinen ihminen, jolle kerron matkastani ylistää rohkeuttani. Mutta se ei ole totta. He eivät tiedä. On olemassa ihmisiä, joilta vaatii rohkeutta lähteä. Sitten on olemassa ihmisiä, joilta vaatii rohkeutta jäädä.


”…Asemalta kaikuivat kuulutukset
Kutsuna jota pakoon ei pääse
Nouset kyytiin kerran, oot kyydissä aina…

…Aina matkalla jonnekin
Minne ikinä päätyykin
On puolitiessä jostain
Tietää sen varsin hyvin itsekin…”

Egotrippi: Matkustaja