Ennen laskeutumista lentokoneen matkustamoon suihkutetaan hyonteismyrkkya, jotta tauteja kantavat hyonteiset eivat kulkeudu Intiaan. Uusi kaytanto on WHO:n suosittelema. Ihmettelen, missa vaiheessa matkustamohenkilokunta unohti, etta kone oli lahtenyt matkaan marraskuisesta Suomesta.

Delhin lentokentalla minut ottaa vastaan savusumu seka hengityssuojaimin varustautuneet lentokenttavirkailijat. Minua yskittaa. En uskalla yskia. Valehtelen WHO:n sikainfluenssakyselylomakkeeseen, ettei minulla ole ollut kuumetta viimeisten 10 paivan aikana enka ole ollut tekemisissa flunssaisten ihmisten kanssa.

Intia on juuri sellainen kuin muistin. Meluisa. Likainen. Rahjainen. Kaoottinen. Koukuttava. Kadun varrella apinoita, sikoja, lehmia, vuohia, hokkeliasumuksia, kerjalaisia, kylpevia perheita, lapsia odottamassa koulubussia. Taksi kulkeutuu vahan valia vastaantulevien kaistalle, vaikka omallakin puolella tieta kaistoja on kolme. Hymyilen koko taksimatkan keskustaan.

Muistan, etta minun on taas opeteltava valehtelemaan. Kylla, minulla on poikaystava Suomessa. Ei, en tarvitse hotellia, olen jo varannut huoneen. Ei, minulla ei ole pienta rahaa, en voi antaa tippia, vaikka kuinka anelet.

Pitkien paivaunien jalkeen iltapaivalla pollahdan keskelle hotellikadun vallannutta festivaalia. Kojuissa jaetaan ilmaista ruokaa, kova-aaniset soittavat musiikkia, ihmisia on valtavasti. Meteli huumaa korvia. Nettikahvilassa omistajaperhe tarjoaa minulle ruokaa. Olen vahalla kieltaytya. Paadyn syomaan kaksi annosta. Tietokoneen vieresta vipeltaa hiiri. Tiedan jo nyt, etta tama ei tule jaamaan viimeiseksi matkakseni Intiaan.