Kaksi kuukautta ennen matkaa ostan lentoliput. Samana iltana poistan ranteestani korut, jotka ovat olleet siinä puoli vuotta muistona paikoista, joissa vierailin edellisellä matkallani. Ranne tuntuu autiolta. Uudet seikkailut odottavat.

Kuukausi ennen matkaa huomaan eläväni kuin viimeistä päivää. En malta nukkua. Hyvä kun ehdin syödä. Tuntuu, että aika loppuu kesken. Haluaisin tehdä vaikka mitä, keksimme lisää suunnitelmia joka päivä ja yhtäkkiä talvi Helsingissä ei tunnukaan enää ahdistavalta. Päivä päivältä haluaisin enemmän jäädä. Äiti sanoo puhelimessa sen olevan vain hyvä asia. Äiti on oikeassa. Joka talvi en voi lähteä.

Neljä viikkoa ennen matkaa saan kuulla, että joudun luopumaan huoneestani ennen lähtöä. Minusta tulee koditon. Stressaan asiaa hieman, kunnes päätän jättää murehtimisen myöhemmäksi.

Kolme ja puoli viikkoa ennen lähtöä mietin, miksi lähden. Sillä oikeastaan en edes haluaisi mennä. Haluaisin, mutten halua. Haluan, mutten haluaisi. Onko niillä eroa? En tiedä. Tiedän vain, että vajaan kuukauden päästä lähden pois Suomesta pidemmäksi aikaa kuin koskaan ennen.

Kolme viikkoa ennen lähtöä matkustan Jyväskylään. Siellä on lunta. En onnistunut välttymään siltä tänäkään talvena. Kun palaan Helsinkiin, etelän ensilumi sulaa loskaksi.

Kaksi ja puoli viikkoa ennen lähtöä tunnen itseni vanhaksi. Vietän iltaa opiskelukavereideni kanssa enkä voi välttyä huomaamasta, että kaikki muut ovat minua nuorempia. He ihastuvat toisiinsa, he ovat vapaita, he ovat varattuja, he eivät tiedä, mitä he ovat, eikä se haittaa, he ovat nuoria. Tarvitseeko 26-vuotiaan lähteä Intiaan ”etsimään itseään”? Ei. Ja siksi juuri lähden.

Kaksi viikkoa ennen lähtöä riitelen alivuokranantaja-kämppikseni kanssa vuokranmaksuasioista. Helsingissä sataa räntää. Aamut ovat pimeitä. Illat ovat pimeitä. Jatkuvasti väsyttää. Haluan pois, pois, pois! Toivon, että nämä kaksi viikkoa kuluisivat nopeasti ja saisin jo istua lentokoneeseen. Toivon, että aikaa voisi hidastaa, että ehtisin hoitaa kaikki opiskelu-, muutto- ja työasiat sekä matkavalmistelut pois alta. Ristiriitaista. Rankkaa. Järjetön stressi. Lisäksi onnistun haalimaan viidelle päivälle yhdeksän työvuoroa. Noin 45 tunnin työskentelyllä Suomessa elän Intiassa puolitoista kuukautta.


Jokainen, jolle kerron matkastani, sanoo, että haluaisi itsekin lähteä. Joka toiselta heistä voisin kysyä, mikset lähde, eivätkä he pystyisi antamaan päteviä perusteluja. Harvalla tutuistani on Suomessa sellaisia sitoumuksia, jotka todella estäisivät heitä lähtemästä.

Joka toinen ihminen, jolle kerron matkastani ylistää rohkeuttani. Mutta se ei ole totta. He eivät tiedä. On olemassa ihmisiä, joilta vaatii rohkeutta lähteä. Sitten on olemassa ihmisiä, joilta vaatii rohkeutta jäädä.


”…Asemalta kaikuivat kuulutukset
Kutsuna jota pakoon ei pääse
Nouset kyytiin kerran, oot kyydissä aina…

…Aina matkalla jonnekin
Minne ikinä päätyykin
On puolitiessä jostain
Tietää sen varsin hyvin itsekin…”

Egotrippi: Matkustaja