Tiedattehan sen kuuman ja kostean henkayksen, joka ottaa matkailijan vastaan etelan lomakohteessa lentokoneesta ulos astuessa? Saman tunteen voi saada myos intialaisella juna-asemalla 2000 kilometrin matkan jalkeen. Margaon asemalla on niin tukahduttavan kuumaa ja kosteaa, etta kaikki aikomukseni matkustaa Agondalle bussilla rahaa saastaen haihtuvat hikipisaroiden myota taivaan tuuliin. Paadyn maksamaan riksakuskille luultavasti torkeaa ylihintaa, mutta 21 kilon rinkan ja noin 10-kiloisen repun kanssa yksikaan ylimaarainen askel tai pahimmillaan parituntinen matka tapotaydessa bussissa ei houkuttele. Yritan viela tinkia hinnasta pois noin 80 senttia, mutta kuski taitaa jo aavistaa voittaneensa.

Agondalla nepalilaiset ystäväni odottavat minua. He ovat innoissaan, kun ovat loytaneet minulle myos suomalaisen ystavan. "You have to meet this another mita kuuluu! Did you bring salmiakki for her?" Ja niin paadyn taas keskelle suomalais-nepalilaista yhteisoa, aivan kuten viime kerrallakin.

Agondalla on viela hiljaista. Turistisesonki on vasta alkamaisillaan. Joka puolelta kuuluu vasaran kolke, kun ravintoloita ja majapaikkoja pystytetaan. Vaikka nepalilaiset ystavani paiskivat toita aamusta iltaan, heidan ravintolansa avajaispaiva vain siirtyy ja siirtyy. Aina kun kayn heidan ravintolatyomaallaan, paikalla on vahintaan 10 miesta, joista puolet istuu katselemassa, kun muut tekevat kantavat hiekkasakkeja, maalaavat baaritiskia, siistivat pihaa. En ihmettele, etta ravintolan avaaminen venyy. Kun avajaispaivaksi viimein on paatetty perjantai, edellisena paivana kay ilmi, etta eraassa toisessa ravintolassa on samana iltana avajaiset. Meidan ravintolamme avajaiset siis siirtyvat. Oletan niiden olevan lauantaina. Mutta lauantai ei ole hyva paiva avata ravintolaa, joten avajaiset ovat ehka sunnuntaina. Ehka.