Tasan vuosi sitten luulin, etta elamani on ohitse. Viiden vuoden seurustelusuhteeni oli juuri paattynyt, yritin neljatta vuotta perakkain lukea luokanopettajakoulutuksen paasykokeisiin ja ryvin sellaisessa aallonpohjassa, etta olin varma, etten selvia sielta elavana pintaan. Nelja paivaa vietin sangynpohjalla itkien ja olin valmis vaikka kuolemaan; mita tahansa, mika poistaisi pahan oloni. Silloin, kaikkein synkimpana hetkena, eras ystavani lahetti minulle tekstiviestin, jossa luki, etta aurinko paistaa minulle viela.
Eika han olisi voinut olla enempaa oikeassa. Sain viettaa yhden elamani parhaista kesista. Sain ihanan kamppiksen, josta tuli ystavani. Entisen poikaystavani kanssa olemme edelleen kavereita, mista olen iloinen. Sain taydellisen kesatyon lyhyine tyopaivineen ja sen ansiosta mahdollisuuden nauttia jokaisesta aurinkoisesta paivasta ja Helsingin kesasta. Sain nelja vuotta odottamani tiedon hartaasti toivomastani opiskelupaikasta. Opiskelujen aloittaminen oli yhta juhlaa ja kaikki opiskelukaverit huipputyyppeja. Sain monta uutta ihanaa ystavaa. Opiskelujen lomassa sain tehda toita, joista pidin. Ja marraskuussa paasin toteuttamaan pitkaaikaisen unelmani: pitkan reissun ja talven poissa Suomesta. Ja nyt, kun vappu on ovella ja kevataurinko alkaa lammittaa jo Suomessakin, saan palata sinne monta hienoa kokemusta rikkaampana.
Aurinko on todellakin paistanut minulle, seka kuvainnollisesti etta kirjaimellisesti.
Kiitos kaikille blogia seuranneille ja erityisesti iso kiitos mielta lammittavista kommenteista! Tarkoitus on jatkaa kirjoittamista jossain muodossa tulevaisuudessakin, mutta nahtavaksi jaa, mita, missa ja milloin... Sanotaan nain, etta minusta kuullaan viela! :)
AURINKOISTA KESAA KAIKILLE! Ja toteuttakaa unelmanne - nyt tai ei milloinkaan!
Sunday, April 25, 2010
Mita mahtuu viiteen kuukauteen?
Satoja tunteja ja tuhansia kilometreja junissa ja busseissa.
Kymmenia uusia tuttavuuksia ja joitakin uusia ystavia.
Satoja hyvia ruokia, joita minun ei ole tarvinnut itse valmistaa.
Juttuja, joista on parempi olla kertomatta aidille.
Juttuja, joista on parempi olla kertomatta kenellekaan.
Nelja paivaa, jotka olen elanyt vain patongeilla.
Noin 22 luettua kirjaa.
Neljat loppuun kaytetyt bikinit.
20 kiloa shoppailtua tavaraa.
Paljon hyttysenpistoja ja hyvin vahan malarianpelkoa.
Muutama pullo Sangsomia ja Vodka Romanovia.
Monta ilmaista bucketia TigerWhiskya.
Yksi turvoksiin poltettu naama.
Yksi tuubeilussa telottu naama.
Yksi yo bussissa noin 80-senttisessa vuoteessa kanadalaisen tyton kanssa.
Yksi yo bussissa tuntemattoman yksikenkaisen pojan olkapaata vasten nojaten.
Yksi kadotettu kamera.
Yhdet hukatut kengat.
Viisi purkkia aurinkorasvaa.
Thai fried ricea kymmenen paivaa putkeen.
Puoli-ilmaista seafoodia.
Sata tuntia meditointia.
Kymmenen vuorokautta puhumatta.
Yksi tatuointi.
Taydellinen rusketus.
Kadotettu rusketus.
Kesamokkifiilista Laosissa.
Kaksi uutta maata maalistaan.
Ruisleipaa syntymapaivani aamupalaksi Agondalla.
Kadesta tulkitsemista.
Baarileimasta ennustamista.
Wc-paperista vieroittuminen.
Viisi kuukautta lamminta juomavetta.
Viisi kuukautta kylmia suihkuja.
Liian monta lentomatkaa.
Henkilokohtainen hiustenpesemattomyysennatys.
11 viikkoa rantaelamaa.
Kymmenen paivaa Himalajan vuoristossa.
Stressia.
Koti-ikavaa.
Itkua.
Naurua.
Vahan sadetta.
Paljon aurinkoa.
Seikkailuja.
Arkea.
Juhlaa.
Taydellista lomailua.
Hikea.
Verta.
Kyynelia.
Sanoinkuvaamattomia onnenhetkia.
Yksi toteutettu unelma.
Yksi maailman onnellisin ja onnekkain tytto.
Kymmenia uusia tuttavuuksia ja joitakin uusia ystavia.
Satoja hyvia ruokia, joita minun ei ole tarvinnut itse valmistaa.
Juttuja, joista on parempi olla kertomatta aidille.
Juttuja, joista on parempi olla kertomatta kenellekaan.
Nelja paivaa, jotka olen elanyt vain patongeilla.
Noin 22 luettua kirjaa.
Neljat loppuun kaytetyt bikinit.
20 kiloa shoppailtua tavaraa.
Paljon hyttysenpistoja ja hyvin vahan malarianpelkoa.
Muutama pullo Sangsomia ja Vodka Romanovia.
Monta ilmaista bucketia TigerWhiskya.
Yksi turvoksiin poltettu naama.
Yksi tuubeilussa telottu naama.
Yksi yo bussissa noin 80-senttisessa vuoteessa kanadalaisen tyton kanssa.
Yksi yo bussissa tuntemattoman yksikenkaisen pojan olkapaata vasten nojaten.
Yksi kadotettu kamera.
Yhdet hukatut kengat.
Viisi purkkia aurinkorasvaa.
Thai fried ricea kymmenen paivaa putkeen.
Puoli-ilmaista seafoodia.
Sata tuntia meditointia.
Kymmenen vuorokautta puhumatta.
Yksi tatuointi.
Taydellinen rusketus.
Kadotettu rusketus.
Kesamokkifiilista Laosissa.
Kaksi uutta maata maalistaan.
Ruisleipaa syntymapaivani aamupalaksi Agondalla.
Kadesta tulkitsemista.
Baarileimasta ennustamista.
Wc-paperista vieroittuminen.
Viisi kuukautta lamminta juomavetta.
Viisi kuukautta kylmia suihkuja.
Liian monta lentomatkaa.
Henkilokohtainen hiustenpesemattomyysennatys.
11 viikkoa rantaelamaa.
Kymmenen paivaa Himalajan vuoristossa.
Stressia.
Koti-ikavaa.
Itkua.
Naurua.
Vahan sadetta.
Paljon aurinkoa.
Seikkailuja.
Arkea.
Juhlaa.
Taydellista lomailua.
Hikea.
Verta.
Kyynelia.
Sanoinkuvaamattomia onnenhetkia.
Yksi toteutettu unelma.
Yksi maailman onnellisin ja onnekkain tytto.
Saturday, April 24, 2010
Reissuni viimeinen haaste on noin kymmenen paivan trekkaus Himalajan vuoristossa. Mutta mika saa minunlaiseni hedonistin kavelemaan vuorille kymmeneksi paivaksi? Paatos syntyi edellisella Nepalin vierailullani vuosi sitten. Silla kertaa viivyin Nepalissa vajaa kaksi viikkoa eika minulla ollut aikaa eika sen puoleen kiinnostustakaan lahtea trekkaamaan. Mutta kun lentokone nousi ilmaan Kathmandun kentalta kohti Delhia ja nain vuoret koneen ikkunasta, olin myyty. Tiesin, etta ne on paastava nakemaan ja kokemaan lahempaa.
Ja nyt se hetki on koittanut. Olen odottanut trekkia seka innolla etta kauhulla. Neljan ja puolen kuukauden lomailun jalkeen olen rapakunnossa ja lihonut useita kiloja. Sanu ja Suman ovat yllyttaneet minua tekemaan Annapurna Basecamp trekin, mutta siihen ei rohkeuteni riita. Fyysisen kuntoni huomioon ottaen paatan tyytya Jomsom-Muktinath-reittiin, jonka korkein kohta on "vain" 3800 metria, kun Annapurna Basecamp sijaitsee noin 4100 metrin korkeudessa. Aloitamme trekin Benista, josta on matkaa Muktinathiin noin 85 kilometria ja nousua noin 2600 metria.
Enimmakseen kavelemme tieta pitkin, mika on jokseenkin typeraa; olla trekkaamassa, kun bussit ajavat ohitse kohti maaranpaatamme. Kaiken lisaksi bussit nostattavat ohi ajaessaan ilmaan hiekkapilven, niin etta meidan on vahan valia pysahdyttava tien laitaan pidattamaan hengitysta.
Autoista huolimatta maisemat ovat upeita ja pienet kylat, joiden lapi kavelemme, toinen toistaan viehattavampia. Kun toisen paivan aamuna naen ensimmaisen pilkahduksen lumisesta vuorenhuipusta, hikoilusta huolimatta kylmat vareet kulkevat koko kehoni lapi. Ja vaikka saan ihailla vuoria seuraavat yhdeksan paivaa, en kyllasty niiden katseluun. Mutta hassua, kuinka pienilta yli 8000 metrin korkuiset vuorenhuiputkin nayttavat, kun ne ovat vain muutamien kilometrien etaisyydella.
Vahintaan kerran paivassa syon dal bhatia, Nepalin "kansallisruokaa" (riisia, linssikeittoa ja kasviscurrya). En tieda, johtuuko vain kavelyn synnyttamasta nalasta, mutta jokainen dal bhat maistuu taivaalliselta ja ajattelen, etta tama on paras dal bhat ikina ja taman parempaa ei ole odotettavissa. Mutta kaikkien todennakoisyyksien ja luonnonlakien vastaisesti seuraava dal bhat on vielakin herkullisempi. Ja tama toistuu paivasta toiseen, aterialta toiselle. Ja sen lisaksi, etta ruoka on mielettoman hyvaa, sita saa syoda niin paljon kuin jaksaa - mika sopii minun pohjattomalle vatsalleni paremmin kuin hyvin. Mutta kaikkein parasta dal bhatissa on se, etta sita saa syoda kasin. Siina on jotain ihanan alkukantaista, kun saa upottaa sormensa kuumaan riisiin ja lappaa sita suuhunsa niinkuin haarukkaa ja veista ei olisi ikina keksittykaan.
Rakastun jokaiseen reittimme varrelle osuvaan kylaan valittomasti. Ihmiset ovat aitoja ja sydamellisia ja kaikki vastaantulijat tervehtivat. Voisin samantien vieda jokaikisen punaposkisen, rakanokkaisen ja noen mustaaman lapsen mukanani Suomeen. Vuoriston pikkukylissa ihmisten katseista valittyy tunne, etta he eivat ainoastaan katso sinua vaan he todella nakevat sinut. Sellaista paasee matkailija kokemaan aivan liian harvoin. Kun neljannen paivan iltana juhlistamme nepalilaista uutta vuotta 2067 majapaikkamme isantaperheen seurassa, talon isanta julistaa meidat illan paatteeksi perheenjasenikseen.
Vaikka kerrankin saan menna hyvalla omalla tunnolla nukkumaan ennen yhdeksaa, aamuheratykset noin klo 7 ovat minulle joka paiva yhta tuskaa. Entista arsyttavammiksi aamut tekee se, etta Sanu heraa joka aamu kuudelta ja samalla sekunnilla kun minun heratyskelloni parahtaa soimaan, han toivottaa minulle hyvat huomenet. Ja joka kerta vastaanotto on yhta epakiitollinen "ten minutes more" peiton alta murahdettuna. Muutaman paivan jalkeen Sanu oppii, ettei minulle kannata puhua aamulla ensimmaiseen puoleen tuntiin - ainakaan, jos itse sattuu olemaan sietamattoman ylipirtea kuudelta aamulla. Silloin, kun mina saan hadin tuskin raotettua kirvelevia silmiani, se on minulle yksinkertaisesti liikaa.
Viidentena paivana, kun olemme ohittaneet Jomsomin ja lahestymme Kagbenia ja Yla-Mustangin rajaa, jonka toiselle puolen ei paase ilman erikoislupaa, ajattelen taas, kuinka onnekas olen, kun saan kavella Himalajan vuoristossa, huikaisevissa maisemissa, pilvettoman taivaan alla, kun muut ihmiset raatavat toiden ja opintojen parissa. Niin, vai raatavatkohan? Minulla ei ole pienintakaan hajua viikonpaivista ja saan tosissani pohtia ennen kuin pystyn edes muistamaan, mina viikonpaivana aloitimme trekin. Lopulta Sanun kanssa paadymme lopputulokseen, etta on KAI keskiviikko. Nain taydellisen tietamaton viikonpaivista en muista viela koskaan olleeni. (Tietamattomyys paivamaarista sen sijaan on viime aikoina ollut normaalia. Vang Viengissa joku mainitsi ohimennen paivamaaran 23.3., josta mina tietysti utelin, etta mitas erikoista silloin tapahtuu ajatellen, etta kyseinen paiva on joskus parin viikon kuluttua. No, kyseinen paiva OLI 23.3.)
Naen trekkimme aikana todella outoja, mutta elavan tuntuisia unia. Kun olen parina aamuna herannyt ihmetellen alitajuntani vilkkautta, saan kuulla, etta "villit unet" ovat tavallisia yli 2500 metrin korkeudessa. Ne onneksi jaavat ainoiksi oireikseni siita, etta nyt todella ollaan korkealla.
Vaikka joudummekin valtaosan matkasta Muktinathiin kavelemaan autotiella, olen enemman kuin tyytyvainen reittivalintaan. Sen jalkeen kun tie Muktinathiin muutama vuosi sitten valmistui, on trekkaajien maara kyseisella reitilla kutistunut merkittavasti. Kun turistit ennen tekivat Annapurna Circuit -trekin, se todella tarkoitti kavelya Annapurnan ympari. Nyt entista usemmalle trekkaajalle Annapurna Circuitista onkin tullut Annapurna Circuitin puolikas. Ylitettyaan Thorong Lan solan ihmiset ottavat bussin tai lennon Pokharaan skipaten koko Annapurnan lansipuoliskon. Ja tama on saali, silla maisemat ovat upeita ja jokainen kyla vierailun arvoinen. Mutta toisaalta ymmarran heita. Bussin nostattaman hiekkapilven keskella ei pahemmin voi nautiskella raikkaasta vuoristoilmasta.
Paikalliset matkailuyrittajat ovat syystakin huolissaan elinkeinonsa puolesta ja suunnitelmissa on jopa uuden polun raivaaminen trekkaajia varten. Vaikka tie on varmasti helpottanutkin monien paikallisten elamaa tehden aikaisemmista paivakausien kavelymatkoista nyt vain muutaman tunnin mittaisia bussimatkoja, se ei selvastikaan ole tuonut mukanaan pelkkaa hyvaa. Ja niinkuin usein uudistusten kanssa kay, niin siina vaiheessa, kun virheet huomataan, niita on jo liian myohaista perua. Kerran rakennettua ja kayttoon otettua tieta ei noin vain pyyhita kartalta.
Huolestuttavinta on, etta paattajat eivat tunnu ymmartavan paikallisten enemmiston parasta. Surullisen usein raha ratkaisee. Annapurnan itapuolen tiesuunnitelmat etenevat paikallisen hotelliyrittajan kukkaron turvin, vaikka suurin osa asukkaista on tiehanketta vastaan. He ovat parjanneet tahankin asti ilman tieta, he ovat tottuneet elamaan ilman sita ja he parjaavat ilman sita vastakin. Mista vetoa, etta parinkymmenen vuoden paasta koko Annapurna Circuit on mahdollista kiertaa jeepilla, lukuunottamatta kenties Thorong Lata, johon on varmasti siihen mennessa myos rakennettu vahintaankin jonkinlainen laskettelurinteista tuttu hissisysteemi! Nepal ja Himalajan vuoriston suosituimmat trekkausreitit voi - valitettavasti - niputtaa hetkeakaan eparoimatta matkakohteisiin, jotka kuuluvat otsikon "Go before it's too late" alle.
Saavumme Muktinathiin trekkimme kuudentena paivana. Olen ylpea itsestani; olen kavellyt omin jaloin 85 kilometria ja noussut 3800 metriin. Mutta... trekkimme ei paatykaan viela tahan.
Poon Hillille kiipeaminen ei kuulunut minun alkuperaiseen reittisuunnitelmaani. Kun Sanu ennen trekkausta ehdotti, etta Muktinathin jalkeen jatkamme viela noin kolme paivaa Ghorepaniin ja sielta alas, olin erittain epailevainen. Ajattelin, ettei aika luultavasti riita ja epailin myos, etta saatan olla kurkkuani myoten taynna trekkausta siihen mennessa, kun olemme paasseet Muktinathiin ja sielta alas Jomsomiin. Mutta viikon trekkauksen jalkeen en todellakaan ole viela valmis jattamaan vuoria ja niinpa rymistelemme tayteen ahdetussa bussissa Tatopaniin (matka, jota olemme kavelleet viisi paivaa, taittuu takaisin pain noin viidessa tunnissa). Matkanteko on sellaista rytyytysta, etta lapsuuden matkapahoinvointini uhkaa tehda paluun. Jos vaihtoehtona on tallainen bussikyyti, niin mina mieluummin kavelen.
Ja seuraavana paivana mina tosiaan saan kavella. Kuusi tuntia, ylamakeen. 1200 metrista 2800 metriin. Muutamaan kertaan kysyn itseltani, teenko tata tosiaan ihan vain huvin vuoksi ja jos, niin mihin kohtaan tata raakkia se huviosuus on piilotettu.
(Jalkeenpain, kun kiipean Kathmandussa kuusi kerrosta portaita hotellimme kattoterassille ja hengastyn noin 60 sekunnin kiipeamisesta, en voi kuin ihmetella, miten kykenin tekemaan sita samaa kuusi kokonaista tuntia.)
Huviosuus on vuorossa seuraavana aamuna (mutta vasta sen jalkeen, kun olen ensin herannyt klo 4 ja kavellyt pilkkopimeassa ilman taskulamppua Poon Hillille noin 3200 metrin korkeuteen). Auringonnousu Himalajan lumisten huippujen takaa on vertaansa vailla.
Alastulo osoittautuu jaloille kiipeamista rankemmaksi. Kun ylospain mennessa koko keho on kovilla ja rasitus jakautuu tasaisemmin kaikille lihaksille, tuntuu etta alaspain tultaessa pohkeet tekevat kaiken tyon. Loppumatkasta minun on pakko juosta suurin osa portaista alas, koska silloin kipu ei ehdi tuntua.
Kymmenen paivaa vuorilla on ollut yksi reissuni ehdottomista kohokohdista. Mutta sen jalkeen, kun olen kymmenen paivan ajan kavellyt noin nelja ja puoli tuntia paivassa reppu selassa, olen valmis palaamaan "sivistyksen pariin" (lue: Facebookin ja sahkopostin aareen seka kannykan kuuluvuusalueelle). Mutta toivon, etta minulla on viela joskus mahdollisuus palata samoihin maisemiin ja seka itseni etta Nepalin kannalta todella toivon, etta maisemat pysyvat samanlaisina: ettei kymmenen vuoden paasta ole auttamattomasti liian myohaista.
Ja nyt se hetki on koittanut. Olen odottanut trekkia seka innolla etta kauhulla. Neljan ja puolen kuukauden lomailun jalkeen olen rapakunnossa ja lihonut useita kiloja. Sanu ja Suman ovat yllyttaneet minua tekemaan Annapurna Basecamp trekin, mutta siihen ei rohkeuteni riita. Fyysisen kuntoni huomioon ottaen paatan tyytya Jomsom-Muktinath-reittiin, jonka korkein kohta on "vain" 3800 metria, kun Annapurna Basecamp sijaitsee noin 4100 metrin korkeudessa. Aloitamme trekin Benista, josta on matkaa Muktinathiin noin 85 kilometria ja nousua noin 2600 metria.
Enimmakseen kavelemme tieta pitkin, mika on jokseenkin typeraa; olla trekkaamassa, kun bussit ajavat ohitse kohti maaranpaatamme. Kaiken lisaksi bussit nostattavat ohi ajaessaan ilmaan hiekkapilven, niin etta meidan on vahan valia pysahdyttava tien laitaan pidattamaan hengitysta.
Autoista huolimatta maisemat ovat upeita ja pienet kylat, joiden lapi kavelemme, toinen toistaan viehattavampia. Kun toisen paivan aamuna naen ensimmaisen pilkahduksen lumisesta vuorenhuipusta, hikoilusta huolimatta kylmat vareet kulkevat koko kehoni lapi. Ja vaikka saan ihailla vuoria seuraavat yhdeksan paivaa, en kyllasty niiden katseluun. Mutta hassua, kuinka pienilta yli 8000 metrin korkuiset vuorenhuiputkin nayttavat, kun ne ovat vain muutamien kilometrien etaisyydella.
Vahintaan kerran paivassa syon dal bhatia, Nepalin "kansallisruokaa" (riisia, linssikeittoa ja kasviscurrya). En tieda, johtuuko vain kavelyn synnyttamasta nalasta, mutta jokainen dal bhat maistuu taivaalliselta ja ajattelen, etta tama on paras dal bhat ikina ja taman parempaa ei ole odotettavissa. Mutta kaikkien todennakoisyyksien ja luonnonlakien vastaisesti seuraava dal bhat on vielakin herkullisempi. Ja tama toistuu paivasta toiseen, aterialta toiselle. Ja sen lisaksi, etta ruoka on mielettoman hyvaa, sita saa syoda niin paljon kuin jaksaa - mika sopii minun pohjattomalle vatsalleni paremmin kuin hyvin. Mutta kaikkein parasta dal bhatissa on se, etta sita saa syoda kasin. Siina on jotain ihanan alkukantaista, kun saa upottaa sormensa kuumaan riisiin ja lappaa sita suuhunsa niinkuin haarukkaa ja veista ei olisi ikina keksittykaan.
Rakastun jokaiseen reittimme varrelle osuvaan kylaan valittomasti. Ihmiset ovat aitoja ja sydamellisia ja kaikki vastaantulijat tervehtivat. Voisin samantien vieda jokaikisen punaposkisen, rakanokkaisen ja noen mustaaman lapsen mukanani Suomeen. Vuoriston pikkukylissa ihmisten katseista valittyy tunne, etta he eivat ainoastaan katso sinua vaan he todella nakevat sinut. Sellaista paasee matkailija kokemaan aivan liian harvoin. Kun neljannen paivan iltana juhlistamme nepalilaista uutta vuotta 2067 majapaikkamme isantaperheen seurassa, talon isanta julistaa meidat illan paatteeksi perheenjasenikseen.
Vaikka kerrankin saan menna hyvalla omalla tunnolla nukkumaan ennen yhdeksaa, aamuheratykset noin klo 7 ovat minulle joka paiva yhta tuskaa. Entista arsyttavammiksi aamut tekee se, etta Sanu heraa joka aamu kuudelta ja samalla sekunnilla kun minun heratyskelloni parahtaa soimaan, han toivottaa minulle hyvat huomenet. Ja joka kerta vastaanotto on yhta epakiitollinen "ten minutes more" peiton alta murahdettuna. Muutaman paivan jalkeen Sanu oppii, ettei minulle kannata puhua aamulla ensimmaiseen puoleen tuntiin - ainakaan, jos itse sattuu olemaan sietamattoman ylipirtea kuudelta aamulla. Silloin, kun mina saan hadin tuskin raotettua kirvelevia silmiani, se on minulle yksinkertaisesti liikaa.
Viidentena paivana, kun olemme ohittaneet Jomsomin ja lahestymme Kagbenia ja Yla-Mustangin rajaa, jonka toiselle puolen ei paase ilman erikoislupaa, ajattelen taas, kuinka onnekas olen, kun saan kavella Himalajan vuoristossa, huikaisevissa maisemissa, pilvettoman taivaan alla, kun muut ihmiset raatavat toiden ja opintojen parissa. Niin, vai raatavatkohan? Minulla ei ole pienintakaan hajua viikonpaivista ja saan tosissani pohtia ennen kuin pystyn edes muistamaan, mina viikonpaivana aloitimme trekin. Lopulta Sanun kanssa paadymme lopputulokseen, etta on KAI keskiviikko. Nain taydellisen tietamaton viikonpaivista en muista viela koskaan olleeni. (Tietamattomyys paivamaarista sen sijaan on viime aikoina ollut normaalia. Vang Viengissa joku mainitsi ohimennen paivamaaran 23.3., josta mina tietysti utelin, etta mitas erikoista silloin tapahtuu ajatellen, etta kyseinen paiva on joskus parin viikon kuluttua. No, kyseinen paiva OLI 23.3.)
Naen trekkimme aikana todella outoja, mutta elavan tuntuisia unia. Kun olen parina aamuna herannyt ihmetellen alitajuntani vilkkautta, saan kuulla, etta "villit unet" ovat tavallisia yli 2500 metrin korkeudessa. Ne onneksi jaavat ainoiksi oireikseni siita, etta nyt todella ollaan korkealla.
Vaikka joudummekin valtaosan matkasta Muktinathiin kavelemaan autotiella, olen enemman kuin tyytyvainen reittivalintaan. Sen jalkeen kun tie Muktinathiin muutama vuosi sitten valmistui, on trekkaajien maara kyseisella reitilla kutistunut merkittavasti. Kun turistit ennen tekivat Annapurna Circuit -trekin, se todella tarkoitti kavelya Annapurnan ympari. Nyt entista usemmalle trekkaajalle Annapurna Circuitista onkin tullut Annapurna Circuitin puolikas. Ylitettyaan Thorong Lan solan ihmiset ottavat bussin tai lennon Pokharaan skipaten koko Annapurnan lansipuoliskon. Ja tama on saali, silla maisemat ovat upeita ja jokainen kyla vierailun arvoinen. Mutta toisaalta ymmarran heita. Bussin nostattaman hiekkapilven keskella ei pahemmin voi nautiskella raikkaasta vuoristoilmasta.
Paikalliset matkailuyrittajat ovat syystakin huolissaan elinkeinonsa puolesta ja suunnitelmissa on jopa uuden polun raivaaminen trekkaajia varten. Vaikka tie on varmasti helpottanutkin monien paikallisten elamaa tehden aikaisemmista paivakausien kavelymatkoista nyt vain muutaman tunnin mittaisia bussimatkoja, se ei selvastikaan ole tuonut mukanaan pelkkaa hyvaa. Ja niinkuin usein uudistusten kanssa kay, niin siina vaiheessa, kun virheet huomataan, niita on jo liian myohaista perua. Kerran rakennettua ja kayttoon otettua tieta ei noin vain pyyhita kartalta.
Huolestuttavinta on, etta paattajat eivat tunnu ymmartavan paikallisten enemmiston parasta. Surullisen usein raha ratkaisee. Annapurnan itapuolen tiesuunnitelmat etenevat paikallisen hotelliyrittajan kukkaron turvin, vaikka suurin osa asukkaista on tiehanketta vastaan. He ovat parjanneet tahankin asti ilman tieta, he ovat tottuneet elamaan ilman sita ja he parjaavat ilman sita vastakin. Mista vetoa, etta parinkymmenen vuoden paasta koko Annapurna Circuit on mahdollista kiertaa jeepilla, lukuunottamatta kenties Thorong Lata, johon on varmasti siihen mennessa myos rakennettu vahintaankin jonkinlainen laskettelurinteista tuttu hissisysteemi! Nepal ja Himalajan vuoriston suosituimmat trekkausreitit voi - valitettavasti - niputtaa hetkeakaan eparoimatta matkakohteisiin, jotka kuuluvat otsikon "Go before it's too late" alle.
Saavumme Muktinathiin trekkimme kuudentena paivana. Olen ylpea itsestani; olen kavellyt omin jaloin 85 kilometria ja noussut 3800 metriin. Mutta... trekkimme ei paatykaan viela tahan.
Poon Hillille kiipeaminen ei kuulunut minun alkuperaiseen reittisuunnitelmaani. Kun Sanu ennen trekkausta ehdotti, etta Muktinathin jalkeen jatkamme viela noin kolme paivaa Ghorepaniin ja sielta alas, olin erittain epailevainen. Ajattelin, ettei aika luultavasti riita ja epailin myos, etta saatan olla kurkkuani myoten taynna trekkausta siihen mennessa, kun olemme paasseet Muktinathiin ja sielta alas Jomsomiin. Mutta viikon trekkauksen jalkeen en todellakaan ole viela valmis jattamaan vuoria ja niinpa rymistelemme tayteen ahdetussa bussissa Tatopaniin (matka, jota olemme kavelleet viisi paivaa, taittuu takaisin pain noin viidessa tunnissa). Matkanteko on sellaista rytyytysta, etta lapsuuden matkapahoinvointini uhkaa tehda paluun. Jos vaihtoehtona on tallainen bussikyyti, niin mina mieluummin kavelen.
Ja seuraavana paivana mina tosiaan saan kavella. Kuusi tuntia, ylamakeen. 1200 metrista 2800 metriin. Muutamaan kertaan kysyn itseltani, teenko tata tosiaan ihan vain huvin vuoksi ja jos, niin mihin kohtaan tata raakkia se huviosuus on piilotettu.
(Jalkeenpain, kun kiipean Kathmandussa kuusi kerrosta portaita hotellimme kattoterassille ja hengastyn noin 60 sekunnin kiipeamisesta, en voi kuin ihmetella, miten kykenin tekemaan sita samaa kuusi kokonaista tuntia.)
Huviosuus on vuorossa seuraavana aamuna (mutta vasta sen jalkeen, kun olen ensin herannyt klo 4 ja kavellyt pilkkopimeassa ilman taskulamppua Poon Hillille noin 3200 metrin korkeuteen). Auringonnousu Himalajan lumisten huippujen takaa on vertaansa vailla.
Alastulo osoittautuu jaloille kiipeamista rankemmaksi. Kun ylospain mennessa koko keho on kovilla ja rasitus jakautuu tasaisemmin kaikille lihaksille, tuntuu etta alaspain tultaessa pohkeet tekevat kaiken tyon. Loppumatkasta minun on pakko juosta suurin osa portaista alas, koska silloin kipu ei ehdi tuntua.
Kymmenen paivaa vuorilla on ollut yksi reissuni ehdottomista kohokohdista. Mutta sen jalkeen, kun olen kymmenen paivan ajan kavellyt noin nelja ja puoli tuntia paivassa reppu selassa, olen valmis palaamaan "sivistyksen pariin" (lue: Facebookin ja sahkopostin aareen seka kannykan kuuluvuusalueelle). Mutta toivon, etta minulla on viela joskus mahdollisuus palata samoihin maisemiin ja seka itseni etta Nepalin kannalta todella toivon, etta maisemat pysyvat samanlaisina: ettei kymmenen vuoden paasta ole auttamattomasti liian myohaista.
Friday, April 9, 2010
Takaisin Intiaan
Ennen paluuta Kaakkois-Aasiasta Intiaan odotin koko maata kauhulla. Etenkin Thaimaa on niin moderni ja toimiva maa matkailijan nakokulmasta, etta pelkasin isoa kulttuurishokkia. Lisaksi ajattelin, etta Kolkatassa olisi viela kuumempi kuin Phnom Penhissa tai Bangkokissa. Suurena ruoan ystavana eniten kauhulla odotin kuitenkin intialaisia ruokia ja eniten pelkasin Thaimaasta ikavoivani thairuokia.
Mutta kun paasen Intiaan eika rajalla tule ongelmia viisumin kanssa uusista viisumisaannoista huolimatta, huokaisen helpotuksesta. Tunnin taksimatkalla keskustaan muistan, etta minahan tosiaan kuitenkin loppujen lopuksi pidan Intiasta, vaikkei se aina helppoa olekaan. Intia on maa, joka kulkee omia polkujaan ja tekee asiat omalla tavallaan, muiden mielipiteista valittamatta. Elama voi olla alkeellista (luulin jo nahneeni kaikki mahdolliset kulkupelit, kunnes Kolkatassa paasen todistamaan ihmisvetoisia riksoja; mopon tai polkupyoran sijasta riksoja vetavat miehet, joista jotkut nayttavat vahintaan 70-vuotiailta, mutta ovat ilmeisen hyvakuntoisia paatellen siita, kuinka he pinkaisevat ketterasti juoksuun asiakkaan istahtaessa kyytiin), ihmiset koyhia, meteli sietamatonta (useammin kuin kerran on meditaatiokurssilla harjoittamani mielentyyneys ollut koetuksella, kun olen yrittanyt nukkua yojunassa ja lauma intialaisia on herannyt viidelta aamulla juttelemaan ja nauramaan kovaaanisesti), liikenne kaoottista ja muoti noin 40 vuotta lansimaista maailmaa jaljessa (muodikkaimmin pukeutuvilla miehilla on ylhaalta kireat korkeavyotaroiset trumpettifarkut, kauluspaidat, oljytyt hiukset ja ah, ne kaikkien naisten rakastamat viikset!), mutta juuri naista syista se on myos jotenkin huvittavalla tavalla herttaista ja ihailtavaa. Tuntuu kuin seuraisi juuri kavelemaan oppinutta lasta, joka ottaa askeleen eteen ja kaksi taakse. Hoippuvat askeleet nayttavat huvittavilta, mutta silti lapsen jokainen askel saa ylitsevuotavat kehut ja suorituksen jalkeen tekee mieli menna rutistamaan lasta, koska tama yrittaa niin kovasti.
Pakko myontaa, etta Kolkata huhtikuussa on kuuma, mutta kestan sen suuremmin karsimatta. Parinkymmenen metrin kavely kadulla tarjoaa kaikille aisteille niin paljon koettavaa, ettei hikoiluun ehdi keskittya. Mutta entas se ruokapuoli? Melkein unohdan syoda, kun kuljeskelen vilkkailla kaduilla. Iltapaiva on jo pitkalla, kun katukojun momot (taikinakuoreen kaarityt kasvisnyytit) pysayttavat minut. Ostan nelja momoa kymmenella rupialla ja saan pienen kupillisen keittoa momojen seuraksi. Hotkaisen annokseni ja tilaan toisen heti peraan. Parhaita momoja, joita olen ikina syonyt! Vahan matkaa kaveltyani toinen katukoju pysayttaa minut kyltillaan, jossa luvataan ruokaa, jota intialainen ystavani on minun kaskenyt maistaa. Tilaan sita annoksen ja sekin on hyvaa. Vatsani kiittaa enka silla hetkella keksi Intiasta pahaa sanottavaa.
Mutta kun paasen Intiaan eika rajalla tule ongelmia viisumin kanssa uusista viisumisaannoista huolimatta, huokaisen helpotuksesta. Tunnin taksimatkalla keskustaan muistan, etta minahan tosiaan kuitenkin loppujen lopuksi pidan Intiasta, vaikkei se aina helppoa olekaan. Intia on maa, joka kulkee omia polkujaan ja tekee asiat omalla tavallaan, muiden mielipiteista valittamatta. Elama voi olla alkeellista (luulin jo nahneeni kaikki mahdolliset kulkupelit, kunnes Kolkatassa paasen todistamaan ihmisvetoisia riksoja; mopon tai polkupyoran sijasta riksoja vetavat miehet, joista jotkut nayttavat vahintaan 70-vuotiailta, mutta ovat ilmeisen hyvakuntoisia paatellen siita, kuinka he pinkaisevat ketterasti juoksuun asiakkaan istahtaessa kyytiin), ihmiset koyhia, meteli sietamatonta (useammin kuin kerran on meditaatiokurssilla harjoittamani mielentyyneys ollut koetuksella, kun olen yrittanyt nukkua yojunassa ja lauma intialaisia on herannyt viidelta aamulla juttelemaan ja nauramaan kovaaanisesti), liikenne kaoottista ja muoti noin 40 vuotta lansimaista maailmaa jaljessa (muodikkaimmin pukeutuvilla miehilla on ylhaalta kireat korkeavyotaroiset trumpettifarkut, kauluspaidat, oljytyt hiukset ja ah, ne kaikkien naisten rakastamat viikset!), mutta juuri naista syista se on myos jotenkin huvittavalla tavalla herttaista ja ihailtavaa. Tuntuu kuin seuraisi juuri kavelemaan oppinutta lasta, joka ottaa askeleen eteen ja kaksi taakse. Hoippuvat askeleet nayttavat huvittavilta, mutta silti lapsen jokainen askel saa ylitsevuotavat kehut ja suorituksen jalkeen tekee mieli menna rutistamaan lasta, koska tama yrittaa niin kovasti.
Pakko myontaa, etta Kolkata huhtikuussa on kuuma, mutta kestan sen suuremmin karsimatta. Parinkymmenen metrin kavely kadulla tarjoaa kaikille aisteille niin paljon koettavaa, ettei hikoiluun ehdi keskittya. Mutta entas se ruokapuoli? Melkein unohdan syoda, kun kuljeskelen vilkkailla kaduilla. Iltapaiva on jo pitkalla, kun katukojun momot (taikinakuoreen kaarityt kasvisnyytit) pysayttavat minut. Ostan nelja momoa kymmenella rupialla ja saan pienen kupillisen keittoa momojen seuraksi. Hotkaisen annokseni ja tilaan toisen heti peraan. Parhaita momoja, joita olen ikina syonyt! Vahan matkaa kaveltyani toinen katukoju pysayttaa minut kyltillaan, jossa luvataan ruokaa, jota intialainen ystavani on minun kaskenyt maistaa. Tilaan sita annoksen ja sekin on hyvaa. Vatsani kiittaa enka silla hetkella keksi Intiasta pahaa sanottavaa.
Thursday, April 8, 2010
Laos 14.-25.3. & Thaimaa 25.3.-3.4.
Bussimme Siem Reapista saapuu Laosin rajalle noin 13 tunnin matkustamisen jalkeen. Aurinko laskee juuri, kun kavelemme parin sadan metrin levyisella no-man's-land - kaistaleella kohti Laosin rajavartiokoppia pohdiskellen minka maan lakien mukaan tuomittaisiin ei-kenenkaan-maalla tehdysta rikoksesta. Kun bussimme jatkaa matkaa Laosin puolella, on jo pilkkopimeaa.
Olen ostanut lipun suoraan Don Detin saarelle Si Phan Donilla eli 4000 saareksi kutsutulla alueella Mekongin leveassa kohdassa Etela-Laosissa. Livumme saarelle pikkuruisella kiikkeralla veneella aavemaisessa pimeydessa kymmenten pienten saarten valissa puikkelehtien. Bussissa olen tutustunut suomalaispariskuntaan ja heti rannassa tapaamme kaksi lisaa. Olen kuullut, etta Don Detilla on paljon suomalaisia, mutta en olisi uskonut, etta nain paljon; viimeisena iltanani kaymme syomassa kymmenen suomalaisen porukalla ja samana aamuna minun guest housestani on jo lahtenyt nelja suomalaista jatkamaan matkaa.
Sita, miksi suomalaiset viihtyvat saarella, en kuitenkaan ihmettele lainkaan. Joka aamu kun heraan, joudun hetken aikaa toden teolla miettimaan, missa olen. Huoneeni on aivan joen rannassa - sadekaudella suoraan sen paalla -, se on rakennettu laudasta ja sisalla on aina hamaraa, silla yksinainen alaston hehkulamppu karun kylpyhuoneen ja "makuuhuoneen" valilla ei paljoa valaise. Veneet puksuttavat jokea ylos ja alas tasaisin valiajoin. Sahkot saarelle on saatu vasta muutamaa kuukautta aikaisemmin. Joka aamu luulen olevani kesamokkimme aitassa. Nukunkin yhta hyvin kuin mokilla aina. Don Detilla minuun iskee hirvea ikava kesamokille. Varmaan ensimmaista kertaa sitten teini-ian haaveilen helteisesta viikosta mokilla vanhempien kanssa. Haluaisin taas viettaa lapsuuden taydellista kesaa Ruokolahden mokilla, jossa ruoka tuli valmiina poytaan ja sauna lampeni joka ilta ja minun tarvitsi vain silloin talloin pulahtaa viileaan jarviveteen ja hatistella paarmoja pois kimpustani. Minkas sille mahtaa, etta suomalaiset ovat kesamokkikansaa - ja Laosin Don Det on luultavasti Aasian paras versio suomalaisesta kesamokki-idyllista.
Koska saavuin Laosiin pimealla, viiden ensimmaisen paivan ajan kasitykseni Laosista perustuu kahteen pikku saareen (toiseen poljimme vuokrapyorilla keskipaivan korventavassa kuumuudessa). Viidentena Laosin paivanani matkustan Don Detilta yobussilla paakaupunkiin Vientianeen, josta jatkan suoraan Vang Viengiin, reppureissaajien tuubeilumekkaan. Heti samana aamuna tormaan Juhoon ja Markukseen, joihin olen tutustunut Intiassa.
Vang Vieng on paikka, jota ei voi kuvailla eika kuvitella. Se on koettava itse - jos uskaltaa. Vang Viengiin ei kannata menna lomailemaan. Se paikka on rankempi kuin moni tyo. Toisen paivan iltaan mennessa olen onnistunut hukkaamaan kamerani ja sen mukana kahden edellisen kuukauden kuvat. Neljannen paivan iltaan mennessa olen saanut telottua kasvoni tuubeilussa. Markus muistuttaa, etta ensimmaisena Vang Viengin paivanani valittelin heille, ettei reissussani ole viime aikoina ollut tarpeeksi actionia. Nakojaan joskus saa, mita tilaa.
Silti, siita huolimatta, etta pelkaan Vang Viengin jattavan minuun ikuiset arvet, minulla ei ole pitkaan aikaan ollut yhta hauskaa ja yhta montaa paivaa perakkain. Mutta viiden paivan jalkeen, kun kasvoni, kamerani, kenkani ja huoneenavaimeni (seka pienen pieni osa itsekunnioitustani) ovat mennytta, totean, etta minun on jatettava Vang Vieng. Se on kuin vakivaltainen aviopuoliso. Rakastat sita, vaikka se tekee sinulle pahaa. Mutta tiedan, etta jos en nyt lahde, seuraava lyonti voi olla se, jonka jalkeen en enaa nouse jaloilleni. Krapula ja morkkis kestavat kolme paivaa. Joudun myos huomaamaan, etta lomallakin voi karsia festarimasennuksesta.
Minulla oli vakaa aikomus nahda Laosia enemman, vierailla pikkukylissa ja tutustua paikalliseen elamaan. Mutta: ensinnakin reittia, jota olin suunnitellut matkustavani Pohjois-Laosissa, ei paasekaan Mekongin huonon vesitilanteen vuoksi kulkemaan veneella. Toiseksi, autolla tuo matka on kuulemma yhta karsimysta ja kuolemanpelkoa tien huonosta kunnosta ja kuskien uhkarohkeudesta johtuen. Kolmanneksi, en ole ollut Intian jalkeen kunnolla rannalla ja joka soluni tuntuu huutavan "rannalle, aurinkoon!" Neljanneksi, eras Don Detilla tapaamani suomalainen on menossa Thaimaan Koh Changille lahipaivina. Viidenneksi, rakastan thairuokaa (joka minulle tarkoittaa useimmiten seafood fried ricea). Kuudenneksi, minuun on iskenyt matkavasymys ja kaipaan taydellista lomaa ennen Nepalissa odottavia kymmenia tunteja busseissa, jotka eivat uusinakaan vuosia, vuosia sitten ole olleet lahellakaan Kaakkois-Aasian bussien tasoa.
Suuntaan siis kohti Thaimaata ja Koh Changin saarta. Festarimasennustani ei yhtaan helpota se, etta bussimatkalla Bangkokista Changille alkaa sataa. Vain pari tuntia aikaisemmin olen kirjoittanut muistikirjaani, kuinka inhoan hikoilua ja toivoisin paasevani hetkeksi viileampaan saahan. Kun sade alkaa, muistan, kuinka alakuloiseksi se minut aina tekee. Ja talla kertaa se masentaa kahta kauheammin, silla sadetta on luvattu kolmeksi seuraavaksi paivaksi, juuri kun mina haluaisin vain maata rannalla aurinkoa ottamassa. Taidan vihdoin Vang Viengin kokemustenkin viisastamana tietaa, mita tarkoitetaan, kun kasketaan varomaan, mita toivoo, silla toiveet saattavat toteutua. (Muutenkin nayttaa olevan syyta varoa, mita kirjoittaa, silla myoskin vain pari tuntia sen jalkeen, kun olen kirjoittanut Intian vaarallisesta liikenteesta, bussimme ajaa pienen kolarin ja joudumme vaihtamaan bussia. Noin tunti meidan kolarimme jalkeen pysahdymme ottamaan kyytiin matkustajia toisesta hajonneesta bussista.)
Kun paasen Koh Changille 24 tunnin hikisen ja uuvuttavan ja lopulta kosteannihkean ja kuraisen bussi-, taksi- ja lauttamatkustamisen jalkeen, olen niin poikki, etta haluan vain itkea. Onneksi Changilla minua odottaa Laosissa tapaamani Pia, joka on varannut meille viihtyisan rantabungalowin. Paasen suoraan suihkuun ja saan purkaa kaiken raivoni ja vasymykseni jollekin. Jos ko. mielentilassa joutuisin viela etsimaan huonetta, olisin romahtanut jo aikaa sitten, jaanyt itkemaan jonnekin tienpenkalle keskelle Thaimaata.
Seuraavana aamuna saatiedotuksen lupaamasta sateesta huolimatta aurinko paistaa. Uskon sen johtuvan vain siita, etta vaitin edellisena iltana Pialle muka-tosissani, etta oikeastaan toivoisinkin lisaa sadetta. Thaimaalainen ruoka on juuri niin hyvaa kuin muistinkin, ihmiset iloisia, merivesi kirkasta ja puhdasta ja elama helppoa. Hedonisti sisallani nauttii taydesta sydamestaan. Vaikka matkustaminen valilla on niin rankkaa, etta sita vakisinkin miettii, onko hullu, kun ei vain pysy kotona, niin lomailu on kuitenkin mahtavaa. Tai ei, se on taydellista, kun olosuhteet ovat oikeat. Valilla lomallakin tarvitsee lomaa.
Olen ostanut lipun suoraan Don Detin saarelle Si Phan Donilla eli 4000 saareksi kutsutulla alueella Mekongin leveassa kohdassa Etela-Laosissa. Livumme saarelle pikkuruisella kiikkeralla veneella aavemaisessa pimeydessa kymmenten pienten saarten valissa puikkelehtien. Bussissa olen tutustunut suomalaispariskuntaan ja heti rannassa tapaamme kaksi lisaa. Olen kuullut, etta Don Detilla on paljon suomalaisia, mutta en olisi uskonut, etta nain paljon; viimeisena iltanani kaymme syomassa kymmenen suomalaisen porukalla ja samana aamuna minun guest housestani on jo lahtenyt nelja suomalaista jatkamaan matkaa.
Sita, miksi suomalaiset viihtyvat saarella, en kuitenkaan ihmettele lainkaan. Joka aamu kun heraan, joudun hetken aikaa toden teolla miettimaan, missa olen. Huoneeni on aivan joen rannassa - sadekaudella suoraan sen paalla -, se on rakennettu laudasta ja sisalla on aina hamaraa, silla yksinainen alaston hehkulamppu karun kylpyhuoneen ja "makuuhuoneen" valilla ei paljoa valaise. Veneet puksuttavat jokea ylos ja alas tasaisin valiajoin. Sahkot saarelle on saatu vasta muutamaa kuukautta aikaisemmin. Joka aamu luulen olevani kesamokkimme aitassa. Nukunkin yhta hyvin kuin mokilla aina. Don Detilla minuun iskee hirvea ikava kesamokille. Varmaan ensimmaista kertaa sitten teini-ian haaveilen helteisesta viikosta mokilla vanhempien kanssa. Haluaisin taas viettaa lapsuuden taydellista kesaa Ruokolahden mokilla, jossa ruoka tuli valmiina poytaan ja sauna lampeni joka ilta ja minun tarvitsi vain silloin talloin pulahtaa viileaan jarviveteen ja hatistella paarmoja pois kimpustani. Minkas sille mahtaa, etta suomalaiset ovat kesamokkikansaa - ja Laosin Don Det on luultavasti Aasian paras versio suomalaisesta kesamokki-idyllista.
Koska saavuin Laosiin pimealla, viiden ensimmaisen paivan ajan kasitykseni Laosista perustuu kahteen pikku saareen (toiseen poljimme vuokrapyorilla keskipaivan korventavassa kuumuudessa). Viidentena Laosin paivanani matkustan Don Detilta yobussilla paakaupunkiin Vientianeen, josta jatkan suoraan Vang Viengiin, reppureissaajien tuubeilumekkaan. Heti samana aamuna tormaan Juhoon ja Markukseen, joihin olen tutustunut Intiassa.
Vang Vieng on paikka, jota ei voi kuvailla eika kuvitella. Se on koettava itse - jos uskaltaa. Vang Viengiin ei kannata menna lomailemaan. Se paikka on rankempi kuin moni tyo. Toisen paivan iltaan mennessa olen onnistunut hukkaamaan kamerani ja sen mukana kahden edellisen kuukauden kuvat. Neljannen paivan iltaan mennessa olen saanut telottua kasvoni tuubeilussa. Markus muistuttaa, etta ensimmaisena Vang Viengin paivanani valittelin heille, ettei reissussani ole viime aikoina ollut tarpeeksi actionia. Nakojaan joskus saa, mita tilaa.
Silti, siita huolimatta, etta pelkaan Vang Viengin jattavan minuun ikuiset arvet, minulla ei ole pitkaan aikaan ollut yhta hauskaa ja yhta montaa paivaa perakkain. Mutta viiden paivan jalkeen, kun kasvoni, kamerani, kenkani ja huoneenavaimeni (seka pienen pieni osa itsekunnioitustani) ovat mennytta, totean, etta minun on jatettava Vang Vieng. Se on kuin vakivaltainen aviopuoliso. Rakastat sita, vaikka se tekee sinulle pahaa. Mutta tiedan, etta jos en nyt lahde, seuraava lyonti voi olla se, jonka jalkeen en enaa nouse jaloilleni. Krapula ja morkkis kestavat kolme paivaa. Joudun myos huomaamaan, etta lomallakin voi karsia festarimasennuksesta.
Minulla oli vakaa aikomus nahda Laosia enemman, vierailla pikkukylissa ja tutustua paikalliseen elamaan. Mutta: ensinnakin reittia, jota olin suunnitellut matkustavani Pohjois-Laosissa, ei paasekaan Mekongin huonon vesitilanteen vuoksi kulkemaan veneella. Toiseksi, autolla tuo matka on kuulemma yhta karsimysta ja kuolemanpelkoa tien huonosta kunnosta ja kuskien uhkarohkeudesta johtuen. Kolmanneksi, en ole ollut Intian jalkeen kunnolla rannalla ja joka soluni tuntuu huutavan "rannalle, aurinkoon!" Neljanneksi, eras Don Detilla tapaamani suomalainen on menossa Thaimaan Koh Changille lahipaivina. Viidenneksi, rakastan thairuokaa (joka minulle tarkoittaa useimmiten seafood fried ricea). Kuudenneksi, minuun on iskenyt matkavasymys ja kaipaan taydellista lomaa ennen Nepalissa odottavia kymmenia tunteja busseissa, jotka eivat uusinakaan vuosia, vuosia sitten ole olleet lahellakaan Kaakkois-Aasian bussien tasoa.
Suuntaan siis kohti Thaimaata ja Koh Changin saarta. Festarimasennustani ei yhtaan helpota se, etta bussimatkalla Bangkokista Changille alkaa sataa. Vain pari tuntia aikaisemmin olen kirjoittanut muistikirjaani, kuinka inhoan hikoilua ja toivoisin paasevani hetkeksi viileampaan saahan. Kun sade alkaa, muistan, kuinka alakuloiseksi se minut aina tekee. Ja talla kertaa se masentaa kahta kauheammin, silla sadetta on luvattu kolmeksi seuraavaksi paivaksi, juuri kun mina haluaisin vain maata rannalla aurinkoa ottamassa. Taidan vihdoin Vang Viengin kokemustenkin viisastamana tietaa, mita tarkoitetaan, kun kasketaan varomaan, mita toivoo, silla toiveet saattavat toteutua. (Muutenkin nayttaa olevan syyta varoa, mita kirjoittaa, silla myoskin vain pari tuntia sen jalkeen, kun olen kirjoittanut Intian vaarallisesta liikenteesta, bussimme ajaa pienen kolarin ja joudumme vaihtamaan bussia. Noin tunti meidan kolarimme jalkeen pysahdymme ottamaan kyytiin matkustajia toisesta hajonneesta bussista.)
Kun paasen Koh Changille 24 tunnin hikisen ja uuvuttavan ja lopulta kosteannihkean ja kuraisen bussi-, taksi- ja lauttamatkustamisen jalkeen, olen niin poikki, etta haluan vain itkea. Onneksi Changilla minua odottaa Laosissa tapaamani Pia, joka on varannut meille viihtyisan rantabungalowin. Paasen suoraan suihkuun ja saan purkaa kaiken raivoni ja vasymykseni jollekin. Jos ko. mielentilassa joutuisin viela etsimaan huonetta, olisin romahtanut jo aikaa sitten, jaanyt itkemaan jonnekin tienpenkalle keskelle Thaimaata.
Seuraavana aamuna saatiedotuksen lupaamasta sateesta huolimatta aurinko paistaa. Uskon sen johtuvan vain siita, etta vaitin edellisena iltana Pialle muka-tosissani, etta oikeastaan toivoisinkin lisaa sadetta. Thaimaalainen ruoka on juuri niin hyvaa kuin muistinkin, ihmiset iloisia, merivesi kirkasta ja puhdasta ja elama helppoa. Hedonisti sisallani nauttii taydesta sydamestaan. Vaikka matkustaminen valilla on niin rankkaa, etta sita vakisinkin miettii, onko hullu, kun ei vain pysy kotona, niin lomailu on kuitenkin mahtavaa. Tai ei, se on taydellista, kun olosuhteet ovat oikeat. Valilla lomallakin tarvitsee lomaa.
Sunday, March 28, 2010
Kambodza 2.-14.3.
Jos unohdetaan sauna, en ole koskaan ollut niin kuumassa paikassa kuin Kambodza. Phnom Penhissa en varmaan poistuisi huoneestani lainkaan ellen tarvitsisi lisaa vetta. Syominenkin vahintaan kerran paivassa on varmaan suositeltavampaa kuin kolme paivaa syomatta. Lahden huoneestani aamupaivalla ja iltapaivalla palaan sinne vaatteet niin ihoon liimautuneina, etta luulen joutuvani menemaan suihkuun vaatteet paalla, koska niita on lahes mahdotonta riisua. Kylman suihkun jalkeen kayn sangylle makaamaan tuulettimen alle X-asentoon ja avaan tv:n tai kirjan. Hetken kuluttua havahdun ja huomaan nukkuneeni kolme tuntia. Kun mietin illalliselle menoa, nalka katoaa silla sekunnilla kun muistan ulkona odottavan 40-asteisena seisovan ilman. Vettakin nayttaa viela olevan. Ja telkkarista tulee Sinkkuelamaa-elokuva, jota en ole viela nahnyt. Ja kirjakin on hyvassa kohdassa. Ja tuo suloinen, siunattu tuuletin pyorii ylapuolellani niin, etten halua nousta edes vessaan. Oikeastaan voisin jo ruveta younille. Miksei muuten kylpyhuoneissa ikina ole tuulettimia?
S-21:ssa, punakhmerien hallinnon aikaisessa entisessa vankilassa ja kidutuskeskuksessa, joka nykyisin toimii museona, jaksan sentaan vierailla. Mita julmuuksia ihmiset toisilleen voivatkaan tehda... Mika sairas mieli voikaan ihmisella olla... Miten pitkalle ihmiset ovatkaan valmiita menemaan ideologioidensa puolesta... Mikaan raakalaismaisuus ei tunnu olevan ihmisrodulle vierasta.
Harvoin nakee niin vakavailmeisia ihmisia kuin tuossa museossa kulkiessaan. Mutta museovieraiden ilmeet eivat ole mitaan verrattuna niiden lasten, miesten ja naisten katseisiin, jotka tuijottivat kameran linssiin vain vajaa 30 vuotta sitten noissa samoissa huoneissa sen jalkeen, kun heidat oli tuotu kyseiseen vankilaan ilman, etta he olivat syyllistyneet pienimpaankaan rikokseen. En ikina unohda sen pikkutyton katsetta, joka tuntui katsovan menneisyydesta kameran linssin lapi suoraan minuun, silmissaan kaikki maailman pelko, avuttomuus, epatoivo, suru ja hammennys. Tuossa katseessa oli luettavissa yksi ainut kysymys: miksi? Enka mina voinut kuin kysya samaa.
Sihanoukvillen Serendipity Beach on torkyisin ranta, jolla olen ikina ollut. Siita huolimatta veteen on pakko menna. Pakko siitakin huolimatta, ettei 30-asteinen vesi virkista tippaakaan. Vedessa uiskentelee tyhjia pulloja, muovipusseja, laastareita, tamponeita, ruoantahteita ja ties mita muuta, johon en valittaisi uintireissullani tormata. Kayn mukavalla veneretkella parilla laheisella saarella. Retkella paasee snorklaamaan, mutta valitettavasti nakyvyytta veden alla ei ole nimeksikaan, mutta ei kuulemma korallejakaan, koska - nain minulle kerrotaan - kaloja on pyydetty rajayttamalla veden alla jonkinlaisia pommeja ja korallit ovat tuhoutuneet noiden kyseenalaisten kalastusmenetelmien vuoksi. En tieda, uskoako vai ei.
Siem Reapissa on kaksi asiaa, joiden vuoksi sinne kannattaa menna. Angkor Wat ja Swensenin jaatelobaari. Angkor Wattiin riittaa yksi vierailu, mutta Swensenille on pakko paasta joka paiva. Paadyn maksamaan jaateloannoksesta enemman kuin yopymisestani, mutta en voi kuin todeta, etta reilun kolmen dollarin jaateloannos on ehdottomasti hintansa vaarti.
Angkor Wat ja muut alueen temppelit ovat kieltamatta vaikuttavia ja ilman muuta kaymisen arvoisia. Mutta muutaman tunnin kiertelyn jalkeen, kun hienoimmat paatemppelit on jo nahty, pienemmat temppelit alkavat nayttaa lahinna tylsilta kivikasoilta, kaikki samannakoisilta. Kylla, ovathan ne upeita ja ovathan ne vanhoja, mutta loppujen lopuksi ne ovat vain kivia. Ja myohemmin kuulen, etta ne ovat venalaisten omistamia kivia. Kambodza on myynyt koko valtavan temppelialueen Venajalle ja valtaosa suunnattomista lipputuloista menee suoraan Venajalle vain pienen osan suuntautuessa temppeleiden kunnostukseen. On mahtanut Kambodzan valtion paattajia harmittaa, kun he ovat tajunneet, etta ikivanha temppelialue saattaakin olla pienoinen vetonaula vaatimattomille muutamalle miljoonalle turistille vuosittain ja nyt lipputulot valuvat vieraan valtion kassaan.
S-21:ssa, punakhmerien hallinnon aikaisessa entisessa vankilassa ja kidutuskeskuksessa, joka nykyisin toimii museona, jaksan sentaan vierailla. Mita julmuuksia ihmiset toisilleen voivatkaan tehda... Mika sairas mieli voikaan ihmisella olla... Miten pitkalle ihmiset ovatkaan valmiita menemaan ideologioidensa puolesta... Mikaan raakalaismaisuus ei tunnu olevan ihmisrodulle vierasta.
Harvoin nakee niin vakavailmeisia ihmisia kuin tuossa museossa kulkiessaan. Mutta museovieraiden ilmeet eivat ole mitaan verrattuna niiden lasten, miesten ja naisten katseisiin, jotka tuijottivat kameran linssiin vain vajaa 30 vuotta sitten noissa samoissa huoneissa sen jalkeen, kun heidat oli tuotu kyseiseen vankilaan ilman, etta he olivat syyllistyneet pienimpaankaan rikokseen. En ikina unohda sen pikkutyton katsetta, joka tuntui katsovan menneisyydesta kameran linssin lapi suoraan minuun, silmissaan kaikki maailman pelko, avuttomuus, epatoivo, suru ja hammennys. Tuossa katseessa oli luettavissa yksi ainut kysymys: miksi? Enka mina voinut kuin kysya samaa.
Sihanoukvillen Serendipity Beach on torkyisin ranta, jolla olen ikina ollut. Siita huolimatta veteen on pakko menna. Pakko siitakin huolimatta, ettei 30-asteinen vesi virkista tippaakaan. Vedessa uiskentelee tyhjia pulloja, muovipusseja, laastareita, tamponeita, ruoantahteita ja ties mita muuta, johon en valittaisi uintireissullani tormata. Kayn mukavalla veneretkella parilla laheisella saarella. Retkella paasee snorklaamaan, mutta valitettavasti nakyvyytta veden alla ei ole nimeksikaan, mutta ei kuulemma korallejakaan, koska - nain minulle kerrotaan - kaloja on pyydetty rajayttamalla veden alla jonkinlaisia pommeja ja korallit ovat tuhoutuneet noiden kyseenalaisten kalastusmenetelmien vuoksi. En tieda, uskoako vai ei.
Siem Reapissa on kaksi asiaa, joiden vuoksi sinne kannattaa menna. Angkor Wat ja Swensenin jaatelobaari. Angkor Wattiin riittaa yksi vierailu, mutta Swensenille on pakko paasta joka paiva. Paadyn maksamaan jaateloannoksesta enemman kuin yopymisestani, mutta en voi kuin todeta, etta reilun kolmen dollarin jaateloannos on ehdottomasti hintansa vaarti.
Angkor Wat ja muut alueen temppelit ovat kieltamatta vaikuttavia ja ilman muuta kaymisen arvoisia. Mutta muutaman tunnin kiertelyn jalkeen, kun hienoimmat paatemppelit on jo nahty, pienemmat temppelit alkavat nayttaa lahinna tylsilta kivikasoilta, kaikki samannakoisilta. Kylla, ovathan ne upeita ja ovathan ne vanhoja, mutta loppujen lopuksi ne ovat vain kivia. Ja myohemmin kuulen, etta ne ovat venalaisten omistamia kivia. Kambodza on myynyt koko valtavan temppelialueen Venajalle ja valtaosa suunnattomista lipputuloista menee suoraan Venajalle vain pienen osan suuntautuessa temppeleiden kunnostukseen. On mahtanut Kambodzan valtion paattajia harmittaa, kun he ovat tajunneet, etta ikivanha temppelialue saattaakin olla pienoinen vetonaula vaatimattomille muutamalle miljoonalle turistille vuosittain ja nyt lipputulot valuvat vieraan valtion kassaan.
Saturday, March 27, 2010
On hetkia, jolloin vihaan matkustamista. Kylla, luitte oikein! Mina, joka rakastan matkustamista yli kaiken, tunnustan kokeneeni hetkia, jolloin olen yli kaiken vihannut kaikkea matkustamiseen liittyvaa ja toivonut vain saavani maata kotona peiton alla.
Olen kiehunut raivosta, kun minua ja bussilastillista turisteja on huijattu vaittamalla, etta venekuljetus saarelle kuuluu bussilipun hintaan tai etta bussipysakilta on keskustaan matkaa 2 km ja tuktukin ottaminen on valttamatonta vaikka, vaikka matkaa on todellisuudessa ollut tuskin kahtasataa metria. Olen ollut vihainen itselleni, kun olen taas kerran erehtynyt uskomaan, etta matkatoimiston mainostama "VIP-deluxe-sleeper -bussi" todella olisi jotain muuta kuin aivan tavallinen bussi, jossa makuupaikka tarkoittaa selkanojaa, jota saa kallistettua juuri ja juuri 10 astetta. Olen tullut suunnattoman vihaiseksi jopa muiden matkaajien puolesta, kun olen kuullut kymmenia ja taas kymmenia toinen toistaan torkeampia tarinoita vastaavanlaisista rahat pois tyhmilta turisteilta -huijauksista.
Olen nauranut, kun olen huomannut, etta kilosta pyykkia yritetaan veloittaa kahden kilon hinta taatusti tarkoituksella vaarin viritetylla vaa'alla. Jalkeenpain olen ollut epauskoinen, kuinka ahneita ihmiset voivatkaan olla - jopa siina maarin, etta he ovat valmiita vaarantamaan oman elinkeinonsa.
Liian monta kertaa olen halunnut valittaa, kun ruoastani on loytynyt lihaa, jota en syo, tai muurahaisia, joita en valittaisi syoda. Mutta koska etenkin Kambodzassa ja Laosissa paikallisten englannintaito on usein lahes olematonta, olen tyytynyt vain nostelemaan epamiellyttavimmat ruoka-aineet lautasen sivuun ja syomaan muun annoksen yrittaen olla menettamatta ruokahaluani.
Olen potenut huonoa omaatuntoa lentamisesta. Suomessa en ole koskaan lentanyt, mutta kun kyse on ulkomaista, koen, etta se on jotenkin eri asia; etta lomalla kaikki on sallittua ja etta matkoille paastakseen nyt vain on valilla pakko lentaa ja ulkomailla valimatkat ovat joskus tuskastuttavan pitkia ja hankalia. Inhoan itseani, koska olen valmis myymaan ymparistonsuojeluperiaatteeni niin helposti.
Monesti olisin ollut valmis maksamaan suuria summia, jos olisin hetkeksi paassyt pois loputtomasta helteesta ja hikoilusta ja levittamasta aurinkorasvaa paivasta toiseen. Jos joku tahtoisi kuulustella minua ja miettisi tehokkainta kidutuskeinoa, voin paljastaa sen tassa: aurinkorasvan levitys +30-asteisessa nihkean kosteassa huoneessa ilman tuuletinta ja sen jalkeen pitkat housut ja pitkahihainen paita paalle. En usko, etta minua tarvitsisi vieda edes ulos keskipaivan aurinkoon, kun olisin valmis paljastamaan aivan mita tahansa.
Olen valilla ollut yksinainen ja ikavoinyt kotiin seka kouluun ja jopa toihin. Arkeni Suomessa on loppujen lopuksi aika mukavaa.
Olen pelannyt Intian liikenteessa, jossa sattuu kuolonkolareita eniten maailmassa vakilukuunkin suhteutettuna, vaikka ajoneuvojen maara on suhteellisesti pienempi kuin vertailumaissa.
Olen itkenyt telottuani kasvoni taysin vastuuttomassa tilassa, pelaten, etta ruhjeista jaa ikuiset arvet.
Minun on tehnyt mieli itkea, kun olen kavellyt paahtavassa helteessa poliisiasemalle ja vaatimalla vaatinut, etta haluan tehda rikosilmoituksen kadonneesta kamerastani erittain huonosti englantia puhuvalta poliisilta, joka vietti paivystysvuoroaan yksin televisiota katsellen. Lopulta saatuani raportin kirjoitettua mies totesi, ettei voi tehda asialle mitaan ennen kuin hanen hanen pomonsa on paikalla - iltapaivalla, jolloin mina olisin jo bussissa matkalla pois maasta.
Minun on myos tehnyt mieli itkea, kun intialainen nainen on purskahtanut itkuun kertoessaan, etta hanen miehensa on jattanyt hanet yksin pienen lapsen kanssa ja hanen on tyoskenneltava puolet vuodesta riisipellolla ja puolet kaupustellen vaatteita turisteille elattaakseen itsensa ja lapsensa. Han tienaa yli 12-tuntisesta tyopaivasta riisipellolla paahtavassa helteessa alle euron paivassa - eika hanella ole ollut vapaapaivaa yli kahteen vuoteen.
Ja siina mina seison hanen vierellaan viettamassa kasittamatonta viiden kuukauden lomaa. Mika mina olen valittamaan yhtaan mistaan. Elama on epareilua. Suhteettoman, surullisen epareilua.
Olen kiehunut raivosta, kun minua ja bussilastillista turisteja on huijattu vaittamalla, etta venekuljetus saarelle kuuluu bussilipun hintaan tai etta bussipysakilta on keskustaan matkaa 2 km ja tuktukin ottaminen on valttamatonta vaikka, vaikka matkaa on todellisuudessa ollut tuskin kahtasataa metria. Olen ollut vihainen itselleni, kun olen taas kerran erehtynyt uskomaan, etta matkatoimiston mainostama "VIP-deluxe-sleeper -bussi" todella olisi jotain muuta kuin aivan tavallinen bussi, jossa makuupaikka tarkoittaa selkanojaa, jota saa kallistettua juuri ja juuri 10 astetta. Olen tullut suunnattoman vihaiseksi jopa muiden matkaajien puolesta, kun olen kuullut kymmenia ja taas kymmenia toinen toistaan torkeampia tarinoita vastaavanlaisista rahat pois tyhmilta turisteilta -huijauksista.
Olen nauranut, kun olen huomannut, etta kilosta pyykkia yritetaan veloittaa kahden kilon hinta taatusti tarkoituksella vaarin viritetylla vaa'alla. Jalkeenpain olen ollut epauskoinen, kuinka ahneita ihmiset voivatkaan olla - jopa siina maarin, etta he ovat valmiita vaarantamaan oman elinkeinonsa.
Liian monta kertaa olen halunnut valittaa, kun ruoastani on loytynyt lihaa, jota en syo, tai muurahaisia, joita en valittaisi syoda. Mutta koska etenkin Kambodzassa ja Laosissa paikallisten englannintaito on usein lahes olematonta, olen tyytynyt vain nostelemaan epamiellyttavimmat ruoka-aineet lautasen sivuun ja syomaan muun annoksen yrittaen olla menettamatta ruokahaluani.
Olen potenut huonoa omaatuntoa lentamisesta. Suomessa en ole koskaan lentanyt, mutta kun kyse on ulkomaista, koen, etta se on jotenkin eri asia; etta lomalla kaikki on sallittua ja etta matkoille paastakseen nyt vain on valilla pakko lentaa ja ulkomailla valimatkat ovat joskus tuskastuttavan pitkia ja hankalia. Inhoan itseani, koska olen valmis myymaan ymparistonsuojeluperiaatteeni niin helposti.
Monesti olisin ollut valmis maksamaan suuria summia, jos olisin hetkeksi paassyt pois loputtomasta helteesta ja hikoilusta ja levittamasta aurinkorasvaa paivasta toiseen. Jos joku tahtoisi kuulustella minua ja miettisi tehokkainta kidutuskeinoa, voin paljastaa sen tassa: aurinkorasvan levitys +30-asteisessa nihkean kosteassa huoneessa ilman tuuletinta ja sen jalkeen pitkat housut ja pitkahihainen paita paalle. En usko, etta minua tarvitsisi vieda edes ulos keskipaivan aurinkoon, kun olisin valmis paljastamaan aivan mita tahansa.
Olen valilla ollut yksinainen ja ikavoinyt kotiin seka kouluun ja jopa toihin. Arkeni Suomessa on loppujen lopuksi aika mukavaa.
Olen pelannyt Intian liikenteessa, jossa sattuu kuolonkolareita eniten maailmassa vakilukuunkin suhteutettuna, vaikka ajoneuvojen maara on suhteellisesti pienempi kuin vertailumaissa.
Olen itkenyt telottuani kasvoni taysin vastuuttomassa tilassa, pelaten, etta ruhjeista jaa ikuiset arvet.
Minun on tehnyt mieli itkea, kun olen kavellyt paahtavassa helteessa poliisiasemalle ja vaatimalla vaatinut, etta haluan tehda rikosilmoituksen kadonneesta kamerastani erittain huonosti englantia puhuvalta poliisilta, joka vietti paivystysvuoroaan yksin televisiota katsellen. Lopulta saatuani raportin kirjoitettua mies totesi, ettei voi tehda asialle mitaan ennen kuin hanen hanen pomonsa on paikalla - iltapaivalla, jolloin mina olisin jo bussissa matkalla pois maasta.
Minun on myos tehnyt mieli itkea, kun intialainen nainen on purskahtanut itkuun kertoessaan, etta hanen miehensa on jattanyt hanet yksin pienen lapsen kanssa ja hanen on tyoskenneltava puolet vuodesta riisipellolla ja puolet kaupustellen vaatteita turisteille elattaakseen itsensa ja lapsensa. Han tienaa yli 12-tuntisesta tyopaivasta riisipellolla paahtavassa helteessa alle euron paivassa - eika hanella ole ollut vapaapaivaa yli kahteen vuoteen.
Ja siina mina seison hanen vierellaan viettamassa kasittamatonta viiden kuukauden lomaa. Mika mina olen valittamaan yhtaan mistaan. Elama on epareilua. Suhteettoman, surullisen epareilua.
Friday, March 26, 2010
Jalkitunnelmia Intiasta Kambodzan ja Laosin jalkeen
En tieda, mita kirjoittamiselleni tapahtui, kun lahdin Intiasta. Kambodzassa ja Laosissa en vain kerta kaikkiaan saanut yhtaan ideaa, mista tanne kirjoittaisin. Myos aika kului liian nopeasti. Kaksi viikkoa yhden maan nakemiseen on yksinkertaisesti liian vahan. Kambodzassa nain kolme paikkaa ja Laosissa kaksi - nekin kaikki niita, joissa jokainen turisti vierailee.
Olen yha edelleen hammentynyt, kuinka lansimaista, siistia, puhdasta, hyvakuntoista ja edistyksellista kaikki on taalla pain Aasiaa Intiaan verrattuna. Itse asiassa vasta nyt tajuan, kuinka alkeellista kaikki Intiassa on. Suomeen maata ei voi edes verrata ja koska siita on kauan, kun olen kaynyt muualla Aasiassa, todellista vertailukohdetta ei ole ollut. Kun nyt ajattelen Intiaa, minua hiukan pelottaa. Se maa tulee rajahtamaan kasiin ennen pitkaa. Ihmisia vain on liikaa. Mihin tahansa Intiassa menet - vaikka matkustaisit Goan turistirannalta toiselle, reittia, jota kayttavat kymmenet tai jopa sadat turistit paivittain - olet todennakoisesti bussin tai junanvaunun ainoa turisti. Silla intialaisia vain on kaikkialla, heita on liikaa, todella paljon liikaa. Ajatella, etta kuudesosa maailman ihmisista asuu yhdessa ainoassa valtiossa. Sellaista ihmismaaraa ei voi kasitella eika kasittaa ja siita syysta Intia on pelottava. En ole nahnyt missaan niin paljon roskia tien varsilla kuin Intiassa. En ole missaan ajanut niin huonokuntoisilla kulkuneuvoilla kuin Intiassa. En ole ikina normaaliarkipaivana nahnyt missaan niin paljon ihmisia yhdella silmayksella kuin missa tahansa Intian kaupungissa. En ole ikina kuvitellut, etta yhteen maahan voi mahtua niin paljon melua kuin Intiaan. Mutta toisaalta: onko intialaisilla muita vaihtoehtoja kuin pitaa metelia itsestaan? Jos asuisit maassa, jossa on kuusi miljardia asukasta ja jossa miljoonakaupungit ovat pikkukaupunkeja, sinunkin autosi takana olisi teksti "Horn please, okay".
En osaa sanoa, mita Intiassa tulevaisuudessa tapahtuu, mutta en usko, etta Intia voi ikina nousta koyhyydesta. Mutta jokainen yrittaa parhaansa - ja nimenomaan yrittaa. Voisin veikata, etta Intiassa on yksityisyrittajia vakilukuun suhteutettunakin keskimaaraisesti enemman kuin monissa muissa koyhissa maissa. Intiassa ammattina voi olla teenmyyja, teenkeittaja, teenpoimija, teentarjoilija tai teekuppien pesija. Ammattina voi olla kenkien puhdistaja, lattian puhdistaja, wc:n lattian puhdistaja tai korvien puhdistaja. Ja jokainen hoitaa vain oman tyonsa, koska kaikille on riitettava toita ja annettava mahdollisuus tienata elantonsa. Ravintoloissa voi tyoskennella erikseen henkilo, jonka tehtava on keittaa vetta, maitoa tai riisia. Jos tama tyontekija ei satu olemaan paikalla, kahvia, teeta tai riisia voi joutua odottamaan. Silla ei ole valia, etta kuka tahansa muukin osaisi hoitaa homman. Toisen henkilon tyota ei tehda, koska jokaiselle annetaan mahdollisuus tienata jokapaivainen dal bhatinsa.
Vasta nyt, vietettyani lahes kuukauden poissa Intiasta, huomaan, kuinka hammentava maa se on. Liian nopeasti vierahtaneet paivat Kambodzassa ja Laosissa tuntuvat lahes epatodellisilta ja vaativat viela sulattelua. Vaistamatta vertaan maita koko ajan Intiaan. Mutta teen parhaani jasennellakseni Kambodzassa ja Laosissa heranneet ajatukseni itsenaisiksi kokonaisuuksiksi. Se tosin voi vieda viela muutaman paivan.
Olen yha edelleen hammentynyt, kuinka lansimaista, siistia, puhdasta, hyvakuntoista ja edistyksellista kaikki on taalla pain Aasiaa Intiaan verrattuna. Itse asiassa vasta nyt tajuan, kuinka alkeellista kaikki Intiassa on. Suomeen maata ei voi edes verrata ja koska siita on kauan, kun olen kaynyt muualla Aasiassa, todellista vertailukohdetta ei ole ollut. Kun nyt ajattelen Intiaa, minua hiukan pelottaa. Se maa tulee rajahtamaan kasiin ennen pitkaa. Ihmisia vain on liikaa. Mihin tahansa Intiassa menet - vaikka matkustaisit Goan turistirannalta toiselle, reittia, jota kayttavat kymmenet tai jopa sadat turistit paivittain - olet todennakoisesti bussin tai junanvaunun ainoa turisti. Silla intialaisia vain on kaikkialla, heita on liikaa, todella paljon liikaa. Ajatella, etta kuudesosa maailman ihmisista asuu yhdessa ainoassa valtiossa. Sellaista ihmismaaraa ei voi kasitella eika kasittaa ja siita syysta Intia on pelottava. En ole nahnyt missaan niin paljon roskia tien varsilla kuin Intiassa. En ole missaan ajanut niin huonokuntoisilla kulkuneuvoilla kuin Intiassa. En ole ikina normaaliarkipaivana nahnyt missaan niin paljon ihmisia yhdella silmayksella kuin missa tahansa Intian kaupungissa. En ole ikina kuvitellut, etta yhteen maahan voi mahtua niin paljon melua kuin Intiaan. Mutta toisaalta: onko intialaisilla muita vaihtoehtoja kuin pitaa metelia itsestaan? Jos asuisit maassa, jossa on kuusi miljardia asukasta ja jossa miljoonakaupungit ovat pikkukaupunkeja, sinunkin autosi takana olisi teksti "Horn please, okay".
En osaa sanoa, mita Intiassa tulevaisuudessa tapahtuu, mutta en usko, etta Intia voi ikina nousta koyhyydesta. Mutta jokainen yrittaa parhaansa - ja nimenomaan yrittaa. Voisin veikata, etta Intiassa on yksityisyrittajia vakilukuun suhteutettunakin keskimaaraisesti enemman kuin monissa muissa koyhissa maissa. Intiassa ammattina voi olla teenmyyja, teenkeittaja, teenpoimija, teentarjoilija tai teekuppien pesija. Ammattina voi olla kenkien puhdistaja, lattian puhdistaja, wc:n lattian puhdistaja tai korvien puhdistaja. Ja jokainen hoitaa vain oman tyonsa, koska kaikille on riitettava toita ja annettava mahdollisuus tienata elantonsa. Ravintoloissa voi tyoskennella erikseen henkilo, jonka tehtava on keittaa vetta, maitoa tai riisia. Jos tama tyontekija ei satu olemaan paikalla, kahvia, teeta tai riisia voi joutua odottamaan. Silla ei ole valia, etta kuka tahansa muukin osaisi hoitaa homman. Toisen henkilon tyota ei tehda, koska jokaiselle annetaan mahdollisuus tienata jokapaivainen dal bhatinsa.
Vasta nyt, vietettyani lahes kuukauden poissa Intiasta, huomaan, kuinka hammentava maa se on. Liian nopeasti vierahtaneet paivat Kambodzassa ja Laosissa tuntuvat lahes epatodellisilta ja vaativat viela sulattelua. Vaistamatta vertaan maita koko ajan Intiaan. Mutta teen parhaani jasennellakseni Kambodzassa ja Laosissa heranneet ajatukseni itsenaisiksi kokonaisuuksiksi. Se tosin voi vieda viela muutaman paivan.
Tuesday, March 2, 2010
Agonda-Phnom Penh
Kun lahden Agondalta sunnuntai-iltapaivana, nelja viikkoa aikaisemmin ostettu junalippuni on edelleen jonotuslistalla. Jannitan parin tunnin riksa- ja skootterimatkan ajan, saanko 16 tunnin junamatkalle makuupaikan. Rautatieasemalla selviaa, etta saan.
Bangaloressa yovyn matkani tahan asti kalleimmassa huoneessa (KAHDEKSAN EUROA!). Suihkua ei ole, mutta kuumaa vetta kylla loytyy ensimmaista kertaa kolmeen kuukauteen. Mutta mita teen kuumalla vedella 25 asteisessa huoneessa?
Bangaloren riksakuskit ovat mahdottomia. He jaavat mieluummin ilman asiakasta kuin ottavat minut kyytiin, kun vaadin kayttamaan mittaria.
Lahto lentokentalle on neljalta aamulla. Ajaessani taksilla pimean kaupungin lapi tuntuu, etta voisin olla missa tahansa maailman kaupungissa. Ensimmainen intialainen auto muuten, jossa olen tormannyt toimivaan turvavyohon!
Nousu, lasku. Nousu, lasku. Nousu, lasku. Nousu, lasku. Ei, se ei ole festarihumala vaan se on paivani lentokoneissa ja -kentilla Bangaloresta Phnom Penhiin. Olen aina pitanyt lentokentista ja niiden tunnelmasta. Niin tallakin kertaa. Paivan kohokohta on 20 minuuttia Bangkokin lentokentalla Starbucks-kahvilassa, edessa valtavan kokoinen caffe latte, tonnikalasandwich ja mustikkajuustokakku.
Jossain Bangkokin ja Kambodzan ylapuolella naen lentokoneen ikkunasta maailman kauneimman auringonlaskun. Phnom Penhissa minut ottaa vastaan 30 asteinen ilma, vaikka kello on jo seitseman illalla. Huristelen kaupungin halki mopon selassa ymmartamatta puoliakaan, mita kuljettaja minulle sanoo. Liikenne tuntuu suorastaan unettavalta Intian kaoottisen kaahailun ja jatkuvan torven toitotuksen jalkeen.
Kolmen Intiassa vietetyn kuukauden jalkeen olen valmis uuteen maahan ja uuteen seikkailuun.
Bangaloressa yovyn matkani tahan asti kalleimmassa huoneessa (KAHDEKSAN EUROA!). Suihkua ei ole, mutta kuumaa vetta kylla loytyy ensimmaista kertaa kolmeen kuukauteen. Mutta mita teen kuumalla vedella 25 asteisessa huoneessa?
Bangaloren riksakuskit ovat mahdottomia. He jaavat mieluummin ilman asiakasta kuin ottavat minut kyytiin, kun vaadin kayttamaan mittaria.
Lahto lentokentalle on neljalta aamulla. Ajaessani taksilla pimean kaupungin lapi tuntuu, etta voisin olla missa tahansa maailman kaupungissa. Ensimmainen intialainen auto muuten, jossa olen tormannyt toimivaan turvavyohon!
Nousu, lasku. Nousu, lasku. Nousu, lasku. Nousu, lasku. Ei, se ei ole festarihumala vaan se on paivani lentokoneissa ja -kentilla Bangaloresta Phnom Penhiin. Olen aina pitanyt lentokentista ja niiden tunnelmasta. Niin tallakin kertaa. Paivan kohokohta on 20 minuuttia Bangkokin lentokentalla Starbucks-kahvilassa, edessa valtavan kokoinen caffe latte, tonnikalasandwich ja mustikkajuustokakku.
Jossain Bangkokin ja Kambodzan ylapuolella naen lentokoneen ikkunasta maailman kauneimman auringonlaskun. Phnom Penhissa minut ottaa vastaan 30 asteinen ilma, vaikka kello on jo seitseman illalla. Huristelen kaupungin halki mopon selassa ymmartamatta puoliakaan, mita kuljettaja minulle sanoo. Liikenne tuntuu suorastaan unettavalta Intian kaoottisen kaahailun ja jatkuvan torven toitotuksen jalkeen.
Kolmen Intiassa vietetyn kuukauden jalkeen olen valmis uuteen maahan ja uuteen seikkailuun.
27.2.
Tama tulee nyt vahan myohassa, mutta pakko laittaa nama sanat tahan, kun kuuntelin tata biisia pitkasta aikaa vahan ennen syntymapaivaani ja ne olivat niin osuvat:
"Ruusuja pullossa, kolikko soittajille
hei nostakaamme malja päivänsankarille
mä täytän vuosia 20 ja 7
ja mitä enemmän mä nään, sitä vähemmän ymmärrän
ehkä en oo löytänyt, sitä mitä oon etsinyt
mutten tieltä koskaan vielä kokonaan eksynyt
...
en ole laiska vaikka aina tuhlaan aikaa
ja maalaan taivaanrantaa
tahdon vain olla rauhassa, kiireen ulottumattomissa
en ole laiska vaikka aina tuhlaan aikaa
ja maalaan taivaanrantaa
makaan ja maalaan taivaanrantaa
makaan ja maalaan taivaanrantaa
nyt kun viinit juotu on ja ystävät menneet
puhallan kynttilät, on juhlat loppuneet
ahmimalla kaikkea, mitä eteen kannetaan
ei kukaan paikannut oo aukkoa vatsassaan
ehkä jotain jo nähnyt oon, vaikka vähän vain oppinut
mutten vastatuuleenkaan vielä koskaan kaatunut
jokainen tavallaan saa sopeutua
anna mun olla rauhassa
en ole laiska vaikka aina tuhlaan aikaa
ja maalaan taivaanrantaa..."
Don Huonot: Taivaanrannan maalari
"Ruusuja pullossa, kolikko soittajille
hei nostakaamme malja päivänsankarille
mä täytän vuosia 20 ja 7
ja mitä enemmän mä nään, sitä vähemmän ymmärrän
ehkä en oo löytänyt, sitä mitä oon etsinyt
mutten tieltä koskaan vielä kokonaan eksynyt
...
en ole laiska vaikka aina tuhlaan aikaa
ja maalaan taivaanrantaa
tahdon vain olla rauhassa, kiireen ulottumattomissa
en ole laiska vaikka aina tuhlaan aikaa
ja maalaan taivaanrantaa
makaan ja maalaan taivaanrantaa
makaan ja maalaan taivaanrantaa
nyt kun viinit juotu on ja ystävät menneet
puhallan kynttilät, on juhlat loppuneet
ahmimalla kaikkea, mitä eteen kannetaan
ei kukaan paikannut oo aukkoa vatsassaan
ehkä jotain jo nähnyt oon, vaikka vähän vain oppinut
mutten vastatuuleenkaan vielä koskaan kaatunut
jokainen tavallaan saa sopeutua
anna mun olla rauhassa
en ole laiska vaikka aina tuhlaan aikaa
ja maalaan taivaanrantaa..."
Don Huonot: Taivaanrannan maalari
Reissuni pelottavimman hetken koen, kun menen Sanun kanssa uimaan. Aallot, jotka Agondalla aina ovat melko suuria ja arvaamattomia, ovat talla kertaa viela hiukan tavallista voimakkaammat. Minua melkein paata lyhyempi Sanu ottaa mukaansa bodyboardin. Mina hypin aalloissa ja Sanu kiipeaa laudan paalle yha uudelleen ja uudelleen pudoten aina ison aallon pyyhkaistessa ylitsemme. Vihdoin han paasee tukevasti laudan paalle ja ojentaa minulle katensa: "Syvemmalle, syvemmalle!" Jalkani ylettavat juuri ja juuri pohjaan aaltojen valilla, mutta aallon tullessa kohdalle se nostaa minua vahintaan puolisen metria ylospain.
Ja sitten Sanu putoaa laudalta. Kun han pakokauhu katseessaan takertuu minuun ja vetaa minutkin veden alle, tajuan, ettei han osaa uida. Yritan tyontaa lautaa hanelle ja pysytella itse kauempana, mutta paniikissaan han vain rapikoi paa pinnan alla eika paase kiipeamaan laudalle. Paniikki tarttuu nopeasti ja ehdin jo ajatella, etta nyt kay huonosti. Sitten Sanu vihdoin paasee laudalle - vain pudotakseen uudelleen. Huudan hanelle, etta tarttuu lautaan ja yritan samalla kaikin voimin kiskoa meita molempia rantaan pain. Koska aallot ovat voimakkaat - pinnalla ne lyovat rantaa kohti, mutta samalla pohjaimu kay rannasta poispain - matalampaan veteen paasy kestaa hetken. Kun ikuisuudelta tuntuneiden sekuntien jalkeen Sanunkin jalat vihdoin ylettyvat pohjaan, parskimme molemmat vetta keuhkoistamme helpottuneina ja raahaudumme huohottaen kuivalle maalle.
Kun on kasvanut tuhansien jarvien maassa, jossa kaikki lapset laitetaan uimakouluun, ei aina tule ajatelleeksi, etta kaikkialla maailmassa ihmiset eivat osaa uida. Onneksi talla kertaa selvittiin saikahdyksella. Tasta eteenpain muistan aina varmistaa, etta uintikaverini todella osaa uida.
Ja sitten Sanu putoaa laudalta. Kun han pakokauhu katseessaan takertuu minuun ja vetaa minutkin veden alle, tajuan, ettei han osaa uida. Yritan tyontaa lautaa hanelle ja pysytella itse kauempana, mutta paniikissaan han vain rapikoi paa pinnan alla eika paase kiipeamaan laudalle. Paniikki tarttuu nopeasti ja ehdin jo ajatella, etta nyt kay huonosti. Sitten Sanu vihdoin paasee laudalle - vain pudotakseen uudelleen. Huudan hanelle, etta tarttuu lautaan ja yritan samalla kaikin voimin kiskoa meita molempia rantaan pain. Koska aallot ovat voimakkaat - pinnalla ne lyovat rantaa kohti, mutta samalla pohjaimu kay rannasta poispain - matalampaan veteen paasy kestaa hetken. Kun ikuisuudelta tuntuneiden sekuntien jalkeen Sanunkin jalat vihdoin ylettyvat pohjaan, parskimme molemmat vetta keuhkoistamme helpottuneina ja raahaudumme huohottaen kuivalle maalle.
Kun on kasvanut tuhansien jarvien maassa, jossa kaikki lapset laitetaan uimakouluun, ei aina tule ajatelleeksi, etta kaikkialla maailmassa ihmiset eivat osaa uida. Onneksi talla kertaa selvittiin saikahdyksella. Tasta eteenpain muistan aina varmistaa, etta uintikaverini todella osaa uida.
Tuesday, February 23, 2010
Pitkaan jatkuneen flunssan jalkeen diagnosoin itsellani elamani ensimmaisen poskiontelontulehduksen. Lahetan Sumanin apteekkiin ostamaan antibiootteja. Niita ei kuitenkaan myyda nepalilaisille tuosta vain, toisin kuin turisteille. Minun on siis lahdettava itse antibiootinhakureissulle seuraavana paivana. Mutta kun seuraavana aamuna heraan, paineentunne on kadonnut.
Samana iltana iskee kuitenkin goa-belly - delhi-bellyn lievempi versio. Vatsa on sekaisin monta paivaa ja turvonnut niin isoksi, etta pelkaan saavani raskausarpia. Muutaman paivan jalkeen saan niin kauheita vatsakramppeja, etta olen valmis pyytamaan ensimmaista vastaantulevaa taksia viemaan minut sairaalaan. Ensimmaista kertaa yllatan itseni ajattelemasta, etta olisi mukavaa olla kotona.
Samaan aikaan vatsavaivojen kanssa naen Unen kahtena perakkaisena yona. Uni on sama, jonka naen joka kerta, kun olen pitempaan poissa Suomessa. Siina unessa olen aina - syysta, jota en itsekaan tieda - kesken matkan kaymassa Suomessa. Kaynti on aina varsinainen pikavisiitti, yleensa korkeintaan paivan mittainen. Paitsi talla kertaa. Nyt olen tullut Suomeen kahdeksi viikoksi. Muuten Uni on tasmalleen samanlainen kuin aina. Vierailuni nayttaa yhta tarkoituksettomalta; olen tullut kavaisemaan Suomessa kesken reissun ihan muuten vain. Faktat tasmaavat todellisuuden kanssa. Minulla on jaljella kaksi viikkoa Agondalla, kun naen Unen. Koska olen tullut niiksi kahdeksi viikoksi Suomeen, rantaelama Agondalla on ohi.
Tulkitsen Unen jonkinlaiseksi koti-ikavaksi - uusi tunne minulle. Toisaalta Uni tietylla tavalla tuo palan Suomea tanne, hyvine ja huonoinen puolineen. Olen iloinen, kun paasen nakemaan ystavia ja perhetta. Unessa olen kuitenkin helmikuisessa Suomessa, valtavien lumikinosten keskella pakkasessa. Siina on tarpeeksi talvea minulle. Suomi saa odottaa minua kunnes aurinko on sulattanut viimeisetkin lumet maasta.
Samana iltana iskee kuitenkin goa-belly - delhi-bellyn lievempi versio. Vatsa on sekaisin monta paivaa ja turvonnut niin isoksi, etta pelkaan saavani raskausarpia. Muutaman paivan jalkeen saan niin kauheita vatsakramppeja, etta olen valmis pyytamaan ensimmaista vastaantulevaa taksia viemaan minut sairaalaan. Ensimmaista kertaa yllatan itseni ajattelemasta, etta olisi mukavaa olla kotona.
Samaan aikaan vatsavaivojen kanssa naen Unen kahtena perakkaisena yona. Uni on sama, jonka naen joka kerta, kun olen pitempaan poissa Suomessa. Siina unessa olen aina - syysta, jota en itsekaan tieda - kesken matkan kaymassa Suomessa. Kaynti on aina varsinainen pikavisiitti, yleensa korkeintaan paivan mittainen. Paitsi talla kertaa. Nyt olen tullut Suomeen kahdeksi viikoksi. Muuten Uni on tasmalleen samanlainen kuin aina. Vierailuni nayttaa yhta tarkoituksettomalta; olen tullut kavaisemaan Suomessa kesken reissun ihan muuten vain. Faktat tasmaavat todellisuuden kanssa. Minulla on jaljella kaksi viikkoa Agondalla, kun naen Unen. Koska olen tullut niiksi kahdeksi viikoksi Suomeen, rantaelama Agondalla on ohi.
Tulkitsen Unen jonkinlaiseksi koti-ikavaksi - uusi tunne minulle. Toisaalta Uni tietylla tavalla tuo palan Suomea tanne, hyvine ja huonoinen puolineen. Olen iloinen, kun paasen nakemaan ystavia ja perhetta. Unessa olen kuitenkin helmikuisessa Suomessa, valtavien lumikinosten keskella pakkasessa. Siina on tarpeeksi talvea minulle. Suomi saa odottaa minua kunnes aurinko on sulattanut viimeisetkin lumet maasta.
Sunday, February 14, 2010
Hei ystavat!
Luin pienena jostain, etta korvien soiminen johtuu siita, etta joku jossain ajattelee sinua juuri silla hetkella. Jos se on totta, teidan korvissa olisi pitanyt soida lahes paivittain viimeisten kahden ja puolen kuukauden ajan. Seuraavan kerran, kun korvanne soi, ajatelkaa minua. Minakin ajattelen teita. Hyvaa ystavanpaivaa!
Saturday, February 13, 2010
Meditaatiokurssin jalkeen jokin jossain on liikahtanut. Intian neljanneksi suurin kaupunki Chennai, jonka ennen kurssia olin valmis julistamaan Intian epaystavallisimmaksi kaupungiksi, hymyilee minulle nyt jokaisen asukkaansa kautta. Ja mina hymyilen takaisin. Ihmiset pysahtyvat varta vasten opastamaan minua oikeaan bussiin, lapsiperheet vilkuttelevat minulle ystavallisen kiinnostuneina, saan riksakuskista kaverin.
Kaikki muutkin asiat tuntuvat loksahtavan paikoilleen. Saan mp3-soittimeeni laturin ja virtaa parin viikon tauon jalkeen. Teen paatoksen lahtea maaliskuuksi Kambodzaan ja Laosiin ja saan lentoliput varattua. Muistan taas, mika on parasta yksin matkustamisessa: se, etta voin muuttaa suunnitelmiani kysymatta lupaa keneltakaan. Ainoa matkakumppani, jolta minun taytyy kysya, mita haluaisit tanaan tehda ja mihin seuraavaksi menna, olen mina itse.
Kaikki muutkin asiat tuntuvat loksahtavan paikoilleen. Saan mp3-soittimeeni laturin ja virtaa parin viikon tauon jalkeen. Teen paatoksen lahtea maaliskuuksi Kambodzaan ja Laosiin ja saan lentoliput varattua. Muistan taas, mika on parasta yksin matkustamisessa: se, etta voin muuttaa suunnitelmiani kysymatta lupaa keneltakaan. Ainoa matkakumppani, jolta minun taytyy kysya, mita haluaisit tanaan tehda ja mihin seuraavaksi menna, olen mina itse.
Monday, February 8, 2010
Meditaatiokurssi, paivat 7-11
...Aamuun uuteen liian varhain taas nousen
Mut se haittaa ei lainkaan
Ehdin syvään hengittämään
Mä luulen, tiedän tarkoituksen omaan elämään
Eikä mikään voi mua juuri nyt horjuttaa
Muut miettii, mun täytyis tahtoo vielä enemmän
Olla ahne ja kunnianhimoinen
Mut mä mieluummin elän ihan vähän hitaammin
Mistään tärkeästä tuskin paitsi jään...
...Ennen en tiennyt, minne olin menossa
Saati et oisin tiennyt, mistä olen tulossa
Nyt kun tiedän, tästä suunnasta tahdon pitää kii
Elää paineetta, nauttia pelottomasti..."
Irina: Uuteen aamuun
Paiva 7
Rolling and rolling in sensual pleasures we keep tying knots. Observing, observing, observing, we open all the knots.
Time is so precious. It is not sold in the market. Even for the wealth of the three worlds, you cannot buy the precious time.
Havainnointi jatkuu. Tehtavana on havainnoida edelleen kehon tuntemuksia ylhaalta alas ja takaisin ylos, mutta nyt symmetrisesti molempia kehon puoliskoja yhtaikaa. Ajatuksia on yha vaikeampaa saada pysymaan talla yksinkertaisella, paivasta toiseen jatkuvalla havannoinnin tasolla.
Iltapaivalla paasemme vihdoin salaperaiseen pagodaan, jonne vain vanhemmat oppilaat, jotka ovat kurssilla vahintaan toista kertaa, ovat aikaisemmin paasseet. Monesti olen uteliaana kujalla kavellessani yrittanyt kurkkia pagodaan sisaan ja miettia, milta siella mahtaa nayttaa. Hiukan kateellisena olen katsonut, kun vanhemmat oppilaat ovat pari kertaa paivassa saaneet luvan menna pagodaan meditoimaan.
Kun paasen pagodaan sisalle ja naen meditointisellit (meditation cells), purskahdan nauruun (aanettomasti tietenkin). Meditointisellit - silla selleja ne nimenomaan ovat - ovat ankean harmaan kaytavan ymparilla vieri vieressa olevia parin nelion koppeja. Selleissa on istuttava kasvot pagodan keskustaa kohti eika jalkoja saa ojentaa keskustaa pain. Pagodan hohdokkuus karisee hetkessa.
Iltapaivan Adhitthana-istunnon jalkeen, tassa vaiheessa kurssia, kaikki alkavat olla vasyneita. Palaan saliin, luon taas arvioivan silmayksen istuimeeni, huokaisen alistuneesti ja asetun istumaan vahiten kivuliaaseen asentoon. Yksi jos toinenkin meista naureskelee aaneen nuorelle tytolle, joka kay taisteluaan tyynyjensa kanssa. Kun Goenkan nariseva aani kajauttaa kaiuttimista ties kuinka monetta kertaa "staaaart agaiiiin, staaaart agaiiiin" venyttaen vokaaleja luonnottoman pitkiksi, salillinen naisia repeaa hysteerisen hallitsemattomaan nauruun, jota on vaikea saada loppumaan. Tuntuu hyvalta tietaa, etta en ole yksin. Ja hassua, millainen yhteishenki voi syntya 50 naisen kesken, joista suurin osa ei ole koskaan puhunut toisilleen sanaakaan ja joista monella ei ole edes yhteista kielta.
Taman lipsahduksen jalkeen keskittyminen on entista vaikeampaa. Alan luvan kanssa ajatella muita asioita. Totean, etta mieleni on liian levoton keskittymaan pelkkien kehon tuntemusten havainnointiin paivasta toiseen, kymmenen tuntia paivassa. Kaytannossa voisin lopettaa kurssin tahan, mutta periaatteesta haluan kulkea polun loppuun saakka, vaikka en varsinaisesti itse polulla enaa kuljekaan. Seuraan kylla, missa polku menee, mutta kuljen loppumatkan sen vieressa katsellen, mita kaikkea muuta jannittavaa matkan varrelta loytyy.
Paiva 8
Deeper the craving, deeper is the aversion. Deeper the aversion, deeper is the affliction.
Be aware and equanimous every moment. Moment after moment, life keeps slipping by. The moment past never comes back.
Havainnointi jatkuu entiseen tapaan, mutta nyt voimme antaa huomiomme vapaasti virrata lapi kehon. Minun huomioni virtaa vapaasti jossain ihan muualla: loppureissussa, tulevassa kesassa, uusissa matkasuunnitelmissa, hyvissa paatoksissa ja lupauksissa. Tavallaan haluaisin jo olla muualla, mutta paatan ottaa viimeiset paivat mahdollisuutena kerrankin rauhassa keskittya omiin ajatuksiin ilman mitaan hairiotekijoita. Olen jo tahan mennessa huomannut, etta ihan uudenlaisia luovia ideoita pulppuaa mieleen, kun ajatuksilleen vaan antaa tilaa ja aikaa. Olen esimerkiksi keksinyt eraan idean, josta voisi kirjoittaa loistavan kirjan ja juontakin ehdin tuntien kuluessa kehitella melko pitkalle. Ja mina kun luulin, ettei minulla ole lainkaan mielikuvitusta! Mielikuvitukseni vain nakojaan on hidasta lajia ja vaatii kymmenia tunteja synnyttaakseen ensimmaistakaan ideaa.
Alan odottaa tunteja, jolloin paasemme pagodaan. Siella on ihanan viileaa ja kun suljen sellini oven, voin ottaa mukavan asennon ja rentoutua. (Pidan kuitenkin koko ajan huolen, etten ojenna jalkojani kohti pagodan keskustaa ja pidan kasvoni suunnattuna oikeaan suuntaan. En myoskaan nuku sellissani, vaikka tilaisuus voisi helposti tehda varkaan. Muutenkin hammastelen, kuinka pirtea olen tahan asti ollut. Salissakaan en ole torkahtanut kuin korkeintaan kahdesti ja niin pieneksi hetkeksi, ettei sita ainakaan nukkumiseksi voi laskea.)
Paiva 9
Achieved this human life; achieved the priceless dhamma. Now with faith and effort, untie the bonds of the mind!
Aamuheratykset kayvat yha tuskallisemmiksi, mutta edelleen nautin aamun ensimmaisista tunneista pimeassa ja viela viileassa salissa. Vaikken enaa yritakaan meditoida, mietin silti paljon asioita, joihin meidan on meditaation avulla tarkoitus pyrkia. Tavoitteissa on paljon hyvia pointteja ja asioita, joita tulisi arkielamassa enemmankin ajatella. Yritan sisaistaa idean, etta olemme kaikki itse vastuussa tunteistamme, niin myonteisista kuin kielteisistakin. Pidamme usein itsestaanselvana, etta negatiiviset tunteemme ovat muiden ihmisten aiheuttamia. "Koska se sanoi sita ja sita, olen vihainen" tai "koska se ei tehnyt niinkuin mina olisin halunnut, olen pettynyt" ja niin edelleen. Tosiasiassa emme voi kuitenkaan syyttaa vihan tai pettymyksen tunteistamme ketaan muita kuin itseamme. Mina olen vihainen vain, jos reagoin jonkun ihmisen sanomisiin vihan tunteella. Mina olen pettynyt vain, jos reagoin jonkun ihmisen tekemisiin tai tekematta jattamisiin pettymyksen tunteella. Muita ihmisia on vaikea muuttaa, mutta omaan ajatteluun jokaisella on mahdollisuus vaikuttaa - vaikka helppoa sekaan ei toki ole.
Huomaan kuitenkin, etten tosiaan taida olla kovin epatoivoinen luonne. Kuluneiden paivien ajan ajatukseni ovat olleet lahes yksinomaan positiivisia. Vaikka olenkin silloin talloin kovasti ikavoinyt monia asioita ja ihmisia, on sekin ikava tavallaan myonteista, silla tiedan, etta kaipaamani asiat ja ihmiset odottavat minua ja niiden aika koittaa ennen pitkaa. Olen miettinyt paljon hauskoja asioita, joita olen eri ihmisten kanssa kokenut, suunnitellut juttuja, joita aion heidan kanssaan tehda ja miettinyt, mita ihania ruokia taas saan nauttia kurssin paatyttya Intiassa seka huhtikuussa Suomeen palattuani. En voi olla naurahtamatta aaneen sellissani, kun tajuan, kuinka monta kertaa tunnissa ajatukseni vaeltavat erilaisiin herkkuihin. Ruoka todellakin taitaa olla yksi elamani suurimmista nautinnoista. Lahes kaikkiin ruoka-ajatuksiin liittyy kuitenkin myos keskeisesti ystavat ja perhe. Tunnista toiseen suunnittelen ruokia, joita aion kokata ja mietin, keita kutsun syomaan.
Paiva 10
Of hatred and ill will, may not a trace remain. May love and goodwill fill body, mind and life.
Tanaan opettelemme uuden meditaatiotekniikan, metta bhavanan. Metta bhavanan tarkoitus on kehittaa rakastavia, myotatuntoisia, onnellisia ja iloisia tunteita kaikkia ihmisia kohtaan. "Bhavatu sabba mangalam" eli "may all beings be happy" on metta bhavanan paaajatus ja niihin sanoihin, kolmesti toistettuna, ovat kaikki meditaatiosessiomme koko kurssin ajan paattyneet. Tavoitteena on synnyttaa rauhan ja harmonian tunteita, onnellisia ajatuksia, iloisia ajatuksia, rakastavia ja valittavia ajatuksia. Metta bhavana -session jalkeen hiljaisuus paattyy. Tuntuu oudolta. En tieda, mita sanoisin ensimmaiseksi ja kenelle. Olen nauttinut hiljaisuudesta ja puhumattomuudesta enemman kuin olisin voinut aavistaakaan. Kokemus on ollut vapauttava. Jollain tapaa kaikki ihmiset ovat enemman samanarvoisia, kun ei tieda mitaan kenenkaan taustoista. On ollut ihanaa, kun ei ole tarvinnut pyrkia miellyttamaan ketaan. Ihmisten kansallisuuksien ja ammattien arvailu on ollut hauskaa. On ollut mukava vetaytya rauhassa omiin oloihin tarvitsematta selitella kenellekaan vasymystaan ja tarvitsematta ajatella, etta muut pitavat tylsana, kun haluan valilla olla yksinani. Ruokalassa ei ole tarvinnut miettia, kenen viereen istuisi, kun juttuseuraa ei kuitenkaan ole ollut tarjolla. On ollut janna miettia, miten muut ovat kurssin kokeneet ja millaisia tuntemuksia heissa on herannyt. Enimman aikaa ihmiset ovat kavelleet katse maahan luotuna, hitaasti laahustaen pienta kavelykujaamme edestakaisin. Silloin talloin joku on hymyillyt tai hyraillyt itsekseen, mutta ihmisten tuntemuksia on ollut vaikea paatella.
Vaikka puhuminen onkin alkuun hammentavaa, on ihanaa nahda ymparilla niin paljon iloisia ja nauravia ihmisia. Yhtakkinen puheensorina tuntuu lahes korviahuumaavalta. Vertailemme kokemuksiamme, parhaita ja pahimpia hetkia, yritamme opetella toistemme nimia. Hiljaisuuden paatyttya meilla on neljan ja puolen tunnin tauko ennen iltapaivan toiseksi viimeista ryhmameditaatiotuntia. Normaalisti kaikki katoavat huoneisiinsa paivaunille heti lounaan jalkeen, mutta nyt, kun saamme puhua, kukaan ei malta menna nukkumaan. Parin tunnin puhumisen jalkeen toteamme joukolla, etta lahes kaikkien paata sarkee. Omituista! Ja ennen iltateeta kaikilla on kauhea nalka, vaikka aikaisempina paivina kukaan ei ole siihen aikaan ollut erityisen nalkainen. Ja jo pari tuntia iltapalan jalkeen vatsani kurisee jalleen tyhjyyttaan, vaikka normaalisti selvian helposti aamiaiseen saakka. Onko puhuminen siis niin rankkaa, etta siita tulee paa kipeaksi ja niin kuluttavaa, etta se tekee meidat nalkaisiksi ennen aikojamme?
Olen onnellinen, kun saan vihdoin kirjoitusvalineeni takaisin ja paasen tyhjentamaan paani muistikirjan sivuille. Onneksi olen kirjoittanut asiat paassani niin moneen kertaan, etteivat ne hetkessa unohdu.
Illalla kukaan ei malta menna ajoissa nukkumaan ja nauru ja puheensorina raikuvat puutarhassa, jonka raukeaan hiljaisuuteen olin jo ehtinyt tottua. Uskomatonta, kuinka lyhyelta ajalta menneet kymmenen paivaa nyt tuntuvat, kun viela pari paivaa sitten jaljella oleva aika tuntui ikuisuudelta!
Paiva 11
Viimeinen heratys keskella yota. Viimeinen meditaatiohetki. Viimeinen kerta niin tutuksi tulleessa salissa naiden ihmisten keskella, joista en tieda juuri mitaan, mutta joiden kanssa olen jakanut yhden elamani ainutlaatuisimmista kokemuksista. Kuluneet kymmenen vuorokautta ovat olleet yksi elamani mielenkiintoisimmista ja pitkastyttavimmista kokemusta - sanapari, jota en uskonut olevan mahdollista yhdistaa yhteen ja samaan kokemukseen! Mielenkiintoisuus nousikin juuri tylsyydesta, kun tylsyydesta oli pakko yrittaa luoda mielenkiintoista. Ja olihan oman mielen tarkkailu kymmenen paivan ajan aarimmaisen kiinnostavaa.
Lahteminen on aina haikeaa, niin tallakin kertaa. Taksissa tajuan, etta monelle ihmiselle jai hyvastit sanomatta. Kaipaan heita, vaikken edes tieda heidan nimiaan.
Vaikka en saanutkaan mieltani kesytettya meditoinnin vaatimaan kurinalaisuuteen, oli kurssi positiivinen kokemus. Tunnen entista vahvemmin, etta elamani on menossa juuri siihen suuntaan kuin haluan. Sain vahvistuksen sille, kuka ja millainen ihminen olen. Kymmenen paivan ja noin sadan tunnin meditoinnin aikana olisi ollut mahdollisuus alkaa murehtia vanhoja murheita tai stressata tulevasta. Ikavat ajatukset kuitenkin pysyivat poissa taysin tiedostamatta, ilman etta olisin tietoisesti pyrkinyt ajattelemaan positiivisia asioita. Viihdyn oman itseni ja omien ajatusteni seurassa. Olen iloinen, etta osallistuin kurssille, tyytyvainen, etta jaksoin loppuun asti ja onnellinen, etta se on nyt takanapain.
Ja kylla, kurssin jalkeen palkitsen itseni vihdoin pizzalla. Ja kahdella erilaisella suklaakakulla. Ja mansikkapirtelolla. Ja mangosmoothiella.
Bhavatu sabba mangalam.
May all beings be happy.
"Cold in the shadow of who I should be.
There's a fire burning deep inside me.
Helping me see, only I hold the key.
And now I stand here unafraid.
Proud of everything I've made.
That's why I had to run away...
...There's so much energy. At last I can be free.
I am the person I was looking for.
Feel the sun. Waves crash like my emotion.
Life has begun, now I will be safe from the storm..."
Mel C: Feel The Sun
Mut se haittaa ei lainkaan
Ehdin syvään hengittämään
Mä luulen, tiedän tarkoituksen omaan elämään
Eikä mikään voi mua juuri nyt horjuttaa
Muut miettii, mun täytyis tahtoo vielä enemmän
Olla ahne ja kunnianhimoinen
Mut mä mieluummin elän ihan vähän hitaammin
Mistään tärkeästä tuskin paitsi jään...
...Ennen en tiennyt, minne olin menossa
Saati et oisin tiennyt, mistä olen tulossa
Nyt kun tiedän, tästä suunnasta tahdon pitää kii
Elää paineetta, nauttia pelottomasti..."
Irina: Uuteen aamuun
Paiva 7
Rolling and rolling in sensual pleasures we keep tying knots. Observing, observing, observing, we open all the knots.
Time is so precious. It is not sold in the market. Even for the wealth of the three worlds, you cannot buy the precious time.
Havainnointi jatkuu. Tehtavana on havainnoida edelleen kehon tuntemuksia ylhaalta alas ja takaisin ylos, mutta nyt symmetrisesti molempia kehon puoliskoja yhtaikaa. Ajatuksia on yha vaikeampaa saada pysymaan talla yksinkertaisella, paivasta toiseen jatkuvalla havannoinnin tasolla.
Iltapaivalla paasemme vihdoin salaperaiseen pagodaan, jonne vain vanhemmat oppilaat, jotka ovat kurssilla vahintaan toista kertaa, ovat aikaisemmin paasseet. Monesti olen uteliaana kujalla kavellessani yrittanyt kurkkia pagodaan sisaan ja miettia, milta siella mahtaa nayttaa. Hiukan kateellisena olen katsonut, kun vanhemmat oppilaat ovat pari kertaa paivassa saaneet luvan menna pagodaan meditoimaan.
Kun paasen pagodaan sisalle ja naen meditointisellit (meditation cells), purskahdan nauruun (aanettomasti tietenkin). Meditointisellit - silla selleja ne nimenomaan ovat - ovat ankean harmaan kaytavan ymparilla vieri vieressa olevia parin nelion koppeja. Selleissa on istuttava kasvot pagodan keskustaa kohti eika jalkoja saa ojentaa keskustaa pain. Pagodan hohdokkuus karisee hetkessa.
Iltapaivan Adhitthana-istunnon jalkeen, tassa vaiheessa kurssia, kaikki alkavat olla vasyneita. Palaan saliin, luon taas arvioivan silmayksen istuimeeni, huokaisen alistuneesti ja asetun istumaan vahiten kivuliaaseen asentoon. Yksi jos toinenkin meista naureskelee aaneen nuorelle tytolle, joka kay taisteluaan tyynyjensa kanssa. Kun Goenkan nariseva aani kajauttaa kaiuttimista ties kuinka monetta kertaa "staaaart agaiiiin, staaaart agaiiiin" venyttaen vokaaleja luonnottoman pitkiksi, salillinen naisia repeaa hysteerisen hallitsemattomaan nauruun, jota on vaikea saada loppumaan. Tuntuu hyvalta tietaa, etta en ole yksin. Ja hassua, millainen yhteishenki voi syntya 50 naisen kesken, joista suurin osa ei ole koskaan puhunut toisilleen sanaakaan ja joista monella ei ole edes yhteista kielta.
Taman lipsahduksen jalkeen keskittyminen on entista vaikeampaa. Alan luvan kanssa ajatella muita asioita. Totean, etta mieleni on liian levoton keskittymaan pelkkien kehon tuntemusten havainnointiin paivasta toiseen, kymmenen tuntia paivassa. Kaytannossa voisin lopettaa kurssin tahan, mutta periaatteesta haluan kulkea polun loppuun saakka, vaikka en varsinaisesti itse polulla enaa kuljekaan. Seuraan kylla, missa polku menee, mutta kuljen loppumatkan sen vieressa katsellen, mita kaikkea muuta jannittavaa matkan varrelta loytyy.
Paiva 8
Deeper the craving, deeper is the aversion. Deeper the aversion, deeper is the affliction.
Be aware and equanimous every moment. Moment after moment, life keeps slipping by. The moment past never comes back.
Havainnointi jatkuu entiseen tapaan, mutta nyt voimme antaa huomiomme vapaasti virrata lapi kehon. Minun huomioni virtaa vapaasti jossain ihan muualla: loppureissussa, tulevassa kesassa, uusissa matkasuunnitelmissa, hyvissa paatoksissa ja lupauksissa. Tavallaan haluaisin jo olla muualla, mutta paatan ottaa viimeiset paivat mahdollisuutena kerrankin rauhassa keskittya omiin ajatuksiin ilman mitaan hairiotekijoita. Olen jo tahan mennessa huomannut, etta ihan uudenlaisia luovia ideoita pulppuaa mieleen, kun ajatuksilleen vaan antaa tilaa ja aikaa. Olen esimerkiksi keksinyt eraan idean, josta voisi kirjoittaa loistavan kirjan ja juontakin ehdin tuntien kuluessa kehitella melko pitkalle. Ja mina kun luulin, ettei minulla ole lainkaan mielikuvitusta! Mielikuvitukseni vain nakojaan on hidasta lajia ja vaatii kymmenia tunteja synnyttaakseen ensimmaistakaan ideaa.
Alan odottaa tunteja, jolloin paasemme pagodaan. Siella on ihanan viileaa ja kun suljen sellini oven, voin ottaa mukavan asennon ja rentoutua. (Pidan kuitenkin koko ajan huolen, etten ojenna jalkojani kohti pagodan keskustaa ja pidan kasvoni suunnattuna oikeaan suuntaan. En myoskaan nuku sellissani, vaikka tilaisuus voisi helposti tehda varkaan. Muutenkin hammastelen, kuinka pirtea olen tahan asti ollut. Salissakaan en ole torkahtanut kuin korkeintaan kahdesti ja niin pieneksi hetkeksi, ettei sita ainakaan nukkumiseksi voi laskea.)
Paiva 9
Achieved this human life; achieved the priceless dhamma. Now with faith and effort, untie the bonds of the mind!
Aamuheratykset kayvat yha tuskallisemmiksi, mutta edelleen nautin aamun ensimmaisista tunneista pimeassa ja viela viileassa salissa. Vaikken enaa yritakaan meditoida, mietin silti paljon asioita, joihin meidan on meditaation avulla tarkoitus pyrkia. Tavoitteissa on paljon hyvia pointteja ja asioita, joita tulisi arkielamassa enemmankin ajatella. Yritan sisaistaa idean, etta olemme kaikki itse vastuussa tunteistamme, niin myonteisista kuin kielteisistakin. Pidamme usein itsestaanselvana, etta negatiiviset tunteemme ovat muiden ihmisten aiheuttamia. "Koska se sanoi sita ja sita, olen vihainen" tai "koska se ei tehnyt niinkuin mina olisin halunnut, olen pettynyt" ja niin edelleen. Tosiasiassa emme voi kuitenkaan syyttaa vihan tai pettymyksen tunteistamme ketaan muita kuin itseamme. Mina olen vihainen vain, jos reagoin jonkun ihmisen sanomisiin vihan tunteella. Mina olen pettynyt vain, jos reagoin jonkun ihmisen tekemisiin tai tekematta jattamisiin pettymyksen tunteella. Muita ihmisia on vaikea muuttaa, mutta omaan ajatteluun jokaisella on mahdollisuus vaikuttaa - vaikka helppoa sekaan ei toki ole.
Huomaan kuitenkin, etten tosiaan taida olla kovin epatoivoinen luonne. Kuluneiden paivien ajan ajatukseni ovat olleet lahes yksinomaan positiivisia. Vaikka olenkin silloin talloin kovasti ikavoinyt monia asioita ja ihmisia, on sekin ikava tavallaan myonteista, silla tiedan, etta kaipaamani asiat ja ihmiset odottavat minua ja niiden aika koittaa ennen pitkaa. Olen miettinyt paljon hauskoja asioita, joita olen eri ihmisten kanssa kokenut, suunnitellut juttuja, joita aion heidan kanssaan tehda ja miettinyt, mita ihania ruokia taas saan nauttia kurssin paatyttya Intiassa seka huhtikuussa Suomeen palattuani. En voi olla naurahtamatta aaneen sellissani, kun tajuan, kuinka monta kertaa tunnissa ajatukseni vaeltavat erilaisiin herkkuihin. Ruoka todellakin taitaa olla yksi elamani suurimmista nautinnoista. Lahes kaikkiin ruoka-ajatuksiin liittyy kuitenkin myos keskeisesti ystavat ja perhe. Tunnista toiseen suunnittelen ruokia, joita aion kokata ja mietin, keita kutsun syomaan.
Paiva 10
Of hatred and ill will, may not a trace remain. May love and goodwill fill body, mind and life.
Tanaan opettelemme uuden meditaatiotekniikan, metta bhavanan. Metta bhavanan tarkoitus on kehittaa rakastavia, myotatuntoisia, onnellisia ja iloisia tunteita kaikkia ihmisia kohtaan. "Bhavatu sabba mangalam" eli "may all beings be happy" on metta bhavanan paaajatus ja niihin sanoihin, kolmesti toistettuna, ovat kaikki meditaatiosessiomme koko kurssin ajan paattyneet. Tavoitteena on synnyttaa rauhan ja harmonian tunteita, onnellisia ajatuksia, iloisia ajatuksia, rakastavia ja valittavia ajatuksia. Metta bhavana -session jalkeen hiljaisuus paattyy. Tuntuu oudolta. En tieda, mita sanoisin ensimmaiseksi ja kenelle. Olen nauttinut hiljaisuudesta ja puhumattomuudesta enemman kuin olisin voinut aavistaakaan. Kokemus on ollut vapauttava. Jollain tapaa kaikki ihmiset ovat enemman samanarvoisia, kun ei tieda mitaan kenenkaan taustoista. On ollut ihanaa, kun ei ole tarvinnut pyrkia miellyttamaan ketaan. Ihmisten kansallisuuksien ja ammattien arvailu on ollut hauskaa. On ollut mukava vetaytya rauhassa omiin oloihin tarvitsematta selitella kenellekaan vasymystaan ja tarvitsematta ajatella, etta muut pitavat tylsana, kun haluan valilla olla yksinani. Ruokalassa ei ole tarvinnut miettia, kenen viereen istuisi, kun juttuseuraa ei kuitenkaan ole ollut tarjolla. On ollut janna miettia, miten muut ovat kurssin kokeneet ja millaisia tuntemuksia heissa on herannyt. Enimman aikaa ihmiset ovat kavelleet katse maahan luotuna, hitaasti laahustaen pienta kavelykujaamme edestakaisin. Silloin talloin joku on hymyillyt tai hyraillyt itsekseen, mutta ihmisten tuntemuksia on ollut vaikea paatella.
Vaikka puhuminen onkin alkuun hammentavaa, on ihanaa nahda ymparilla niin paljon iloisia ja nauravia ihmisia. Yhtakkinen puheensorina tuntuu lahes korviahuumaavalta. Vertailemme kokemuksiamme, parhaita ja pahimpia hetkia, yritamme opetella toistemme nimia. Hiljaisuuden paatyttya meilla on neljan ja puolen tunnin tauko ennen iltapaivan toiseksi viimeista ryhmameditaatiotuntia. Normaalisti kaikki katoavat huoneisiinsa paivaunille heti lounaan jalkeen, mutta nyt, kun saamme puhua, kukaan ei malta menna nukkumaan. Parin tunnin puhumisen jalkeen toteamme joukolla, etta lahes kaikkien paata sarkee. Omituista! Ja ennen iltateeta kaikilla on kauhea nalka, vaikka aikaisempina paivina kukaan ei ole siihen aikaan ollut erityisen nalkainen. Ja jo pari tuntia iltapalan jalkeen vatsani kurisee jalleen tyhjyyttaan, vaikka normaalisti selvian helposti aamiaiseen saakka. Onko puhuminen siis niin rankkaa, etta siita tulee paa kipeaksi ja niin kuluttavaa, etta se tekee meidat nalkaisiksi ennen aikojamme?
Olen onnellinen, kun saan vihdoin kirjoitusvalineeni takaisin ja paasen tyhjentamaan paani muistikirjan sivuille. Onneksi olen kirjoittanut asiat paassani niin moneen kertaan, etteivat ne hetkessa unohdu.
Illalla kukaan ei malta menna ajoissa nukkumaan ja nauru ja puheensorina raikuvat puutarhassa, jonka raukeaan hiljaisuuteen olin jo ehtinyt tottua. Uskomatonta, kuinka lyhyelta ajalta menneet kymmenen paivaa nyt tuntuvat, kun viela pari paivaa sitten jaljella oleva aika tuntui ikuisuudelta!
Paiva 11
Viimeinen heratys keskella yota. Viimeinen meditaatiohetki. Viimeinen kerta niin tutuksi tulleessa salissa naiden ihmisten keskella, joista en tieda juuri mitaan, mutta joiden kanssa olen jakanut yhden elamani ainutlaatuisimmista kokemuksista. Kuluneet kymmenen vuorokautta ovat olleet yksi elamani mielenkiintoisimmista ja pitkastyttavimmista kokemusta - sanapari, jota en uskonut olevan mahdollista yhdistaa yhteen ja samaan kokemukseen! Mielenkiintoisuus nousikin juuri tylsyydesta, kun tylsyydesta oli pakko yrittaa luoda mielenkiintoista. Ja olihan oman mielen tarkkailu kymmenen paivan ajan aarimmaisen kiinnostavaa.
Lahteminen on aina haikeaa, niin tallakin kertaa. Taksissa tajuan, etta monelle ihmiselle jai hyvastit sanomatta. Kaipaan heita, vaikken edes tieda heidan nimiaan.
Vaikka en saanutkaan mieltani kesytettya meditoinnin vaatimaan kurinalaisuuteen, oli kurssi positiivinen kokemus. Tunnen entista vahvemmin, etta elamani on menossa juuri siihen suuntaan kuin haluan. Sain vahvistuksen sille, kuka ja millainen ihminen olen. Kymmenen paivan ja noin sadan tunnin meditoinnin aikana olisi ollut mahdollisuus alkaa murehtia vanhoja murheita tai stressata tulevasta. Ikavat ajatukset kuitenkin pysyivat poissa taysin tiedostamatta, ilman etta olisin tietoisesti pyrkinyt ajattelemaan positiivisia asioita. Viihdyn oman itseni ja omien ajatusteni seurassa. Olen iloinen, etta osallistuin kurssille, tyytyvainen, etta jaksoin loppuun asti ja onnellinen, etta se on nyt takanapain.
Ja kylla, kurssin jalkeen palkitsen itseni vihdoin pizzalla. Ja kahdella erilaisella suklaakakulla. Ja mansikkapirtelolla. Ja mangosmoothiella.
Bhavatu sabba mangalam.
May all beings be happy.
"Cold in the shadow of who I should be.
There's a fire burning deep inside me.
Helping me see, only I hold the key.
And now I stand here unafraid.
Proud of everything I've made.
That's why I had to run away...
...There's so much energy. At last I can be free.
I am the person I was looking for.
Feel the sun. Waves crash like my emotion.
Life has begun, now I will be safe from the storm..."
Mel C: Feel The Sun
Thursday, February 4, 2010
Meditaatiokurssi, paivat 1-6
Paiva 1
Observing breath after breath, the mind becomes still.
Unwavering the mind becomes pure, and naturally finds liberation.
Sangysta ylos nouseminen aamuyolla klo 4 on suhteellisen helppoa, mutta meditoidessa vasyttaa. Ensimmaiset kolme ja puoli paivaa ovat anapana-meditaatiota. Ensimmaisen paivan tehtavana on tarkkailla hengitysta. Hengityksen tulee olla luonnollista ja tapahtua nenan kautta (onneksi minulla ei ole flunssaa!) ja ainoa asia, johon minun on keskityttava, on havainnoida, havainnoida ja havainnoida. Havainnointiin ei saa liittaa mitaan objekteja, mantroja, sanoja, muotoja tai vareja. On havainnoitava ainoastaan luonnollista hengitysta sellaisenaan; sita, milta hengitys tuntuu sieraimissa seka nenan alla sijaitsevalla alueella ylahuulen ylapuolella. Kaiken huomioni pitaisi keskittya taman pienen kasvojen osan ajatteluun. Hengityksen tarkkailun avulla on tarkoitus saada kesytettya levoton mieli ennen kuin siirrymme harjoittamaan vipassana-meditaatiota.
Ymparillani salissa on noin sata ihmista tekemassa tasmalleen samaa kuin mina, tarkkailemassa hengitystaan. Vasyttaa. Valilla joku royhtaisee aanekkaasti tai alkaa kuorsata. Ajatukseni harhailevat. Iltapaivalla sali alkaa lammeta ja selkakipuni pahentua ja huomaan hengityksen tarkkailun sijaan tarkkailevani muita ihmisia. Tuulettimet katossa tuntuvat kohtalon ivalta, silla niita ei kayteta koko kurssin aikana. Jos tuulettimet olisivat paalla, emme voisi aistia hengityksen aiheuttamaa ilmavirtaa nenan alapuolella.
Paivan lopussa, kun arvoisa opettajamme Shri S.N. Goenka lakonisesti toteaa videonauhalta, etta ensimmainen paiva on ohi ja jaljella on yhdeksan paivaa tyoskentelya, sata ihmista naurahtaa epatoivoisesti yhteen aaneen. Selkakipuni on niin sietamaton, etta kun naen joidenkin kurssilaisten saaneen kayttoonsa selkatuen, eraanlaisen jalattoman tuolin, ja joidenkin paasseen istumaan takaseinan viereen, menen kysymaan opettajaltamme, voisinko minakin siirtya seinan viereen istumaan. Huokaisen helpotuksesta, kun opettaja lupaa minulle selkatuen.
Paiva 2
In breath, out breath - if you keep unbroken awareness, the knots of karma will be sundered leading to the highest welfare.
Selkanoja, mika taydellinen keksinto! Olen aina inhonnut lattialla istumista, mutta en arvannut, etta vaivaiset kymmenen tuntia lattialla istumista voisi saada selkani niin kipeaksi. Selkatuen kanssa paiva tuntuu lastenleikilta. Yritan olla huomaamatta, etta muut selkatuen saaneet ovat kaikki vahintaan keski-ikaisia.
Tehtavamme on edelleen tarkkailla hengitysta seka kaikkia tuntemuksia nenan ja ylahuulen alueella. Kaikki tuntemukset on havainnoitava. Kylmyys, kuumuus, hikoilu, kutina, tykytys, varina... Kaikki havainnoidaan, vain ja ainoastaan havainnoidaan. Naureskelen itsekseni, etta jos olisin kirjaimellisesti noudattanut saamiamme ohjeita enka olisi antanut yhdenkaan hengityksen menna ohi havainnoimatta sita, olisin kuollut jo ensimmaisten meditointituntien aikana.
Illalla naiset siirtavat tyynynsa toiseen saliin. Loppukurssin ajan, sen lisaksi etta naiset ja miehet asuvat eri puolilla meditaatiokeskusta ja syovat eri ruokasaleissa, naiset ja miehet myos meditoivat eri saleissa.
Paiva 3
Transform your deeds of body,
transform your deeds of speech.
Transform your mental deeds,
this is the essence of Dhamma.
Pienennamme havainnoitavaa aluetta pelkastaan nenan alapuoliselle alueelle. Tarkoituksena on teravoittaa mieli ennen kuin seuraavana paivana aloitamme vipassana-meditaation.
Aarettoman, uskomattoman tylsaa! Mika voisi olla puuduttavampaa kuin havainnoida jotain niin yksinkertaista asiaa kuin hengitysta kymmenen tuntia paivassa!?! Ajatukseni vaeltavat omia polkujaan. Unelmoin ruoasta. Pizzasta, jota en koskaan saanut, Round Cornerin ruoista, jotka saan pyytamatta ilman korianteria (kaikki kurssilla tarjottava ruoka tuntuu olevan maustettu vihaamallani korianterilla, joten en juurikaan ole syonyt pariin paivaan). Kaipaan jouluruokia, graavi- ja savulohta seka savusiikaa, joista jain viime jouluna paitsi. Ajattelen hedelmasalaattia, Realia ja Polaria, mansikoita, kuohuviinia, Lontoon rakeita (joita syon ehka kerran parissa vuodessa), karjalanpiirakoita ja munavoita, opiskelijaravintolan ruokia, uusia perunoita ja jopa hapankorppuja. En edes muista, milloin olen viimeksi syonyt hapankorppuja, mutta nyt ikavoin niitakin. Tulevat seitseman paivaa tuntuvat elamani pisimmilta. Toivon, etta seuraavana paivana opetettava vipassana-meditaatio tuntuisi hiukan mielekkaammalta kuin tama loputon hengityksen tarkkailu.
Ajattelen myos monia ihmisia Suomessa. Ja tulevaa kesaa ja sita, mita kaikkea silloin aionkaan tehda. Laskeskelen paljonko kello on Suomessa ja mietin kummipoikaani, jonka syntymapaivajuhlat ovat parhaillaan kaynnissa. Mielessani olen siella myos.
Paiva 4
Good to have mastery of speech, good to have physical mastery,
but one who is master of his mind, is a warrior of real courage.
Jatkamme viela iltapaivaan asti anapana-meditaatiota. Aamiaisella minulle ilmoitetaan, etta saan vaihtaa huonetta. Joku on luovuttanut ja kahden hengen huoneesta on vapautunut sanky minulle. Oikeastaan olin jo tottunut edelliseen huoneeseeni eivatka intialaiset huonetoverinikaan pahemmin hairinneet minua silla he harvoin kayttivat kylpyhuonetta. Tarpeensa he tekivat talon taakse: sarin helmat ylos ja siita vain suorilta jaloilta lorottaen. Ilmeisesti sarin alla ei siis kayteta alushousuja.
Uudessa huoneessani huonetoverinani on noin 60-vuotias intialaisnainen. Vaikka asumme samassa huoneessa seuraavan viikon, en voi edes tervehtia hanta.
Huoneenvaihdon jalkeen olen niin hyvalla tuulella, etten malta edes menna paivaunille kuten yleensa teen aamiaisen ja lounaan jalkeen.
Iltapaivalla on vihdoin aika aloittaa vipassana-meditaatio. Vipassana-meditaation tavoitteena on vapauttaa yksilo kaikesta epatoivosta ja negatiivisuudesta. Vipassana on elamisen taidetta, The Art of Living. Vipassana on yksi Intian vanhimmista meditaatiotekniikoista. Taman tekniikan loysi uudelleen Gautama Buddha noin 2500 vuotta sitten. Vipassana tarkoittaa asioiden nakemista sellaisenaan, to see things as they really are. Meditointitekniikka perustuu itsetarkkailuun. Hengityksen tarkkailun jalkeen yksilo siirtyy havainnoimaan kehonsa ja mielensa alati muuttuvaa luonnetta ja kokee valiaikaisuuden universaalin totuuden. Totuuden ymmartaminen itsea havainnoimalla ja omien kokemusten kautta on samalla puhdistautumisprosessi. Dhamma (polku, tie, totuus) on "universaali laake universaaleihin ongelmiin" eika se ole sidottu mihinkaan uskontoon. Vipassanan tarkoitus on vapauttaa yksilo onnettomasta elamasta ja siita, mika onnettomuutta aiheuttaa: miellyttavien asioiden haluaminen ja kaipaaminen seka toisaalta epamiellyttavien asioiden vastustus ja vastahakoisuus niita kohtaan. Jatkuva vipassana-meditaation harjoitus vapauttaa yksilon jannitteista, joita jokapaivainen elama synnyttaa ja avaa myos vanhat solmut, joita vaaranlainen reagointi miellyttaviin ja epamiellyttaviin asioihin on saanut aikaan. Vipassana-meditaation tavoitteena on luoda positiivista energiaa seka yksilon etta yhteiskunnan hyvaksi.
Perusajatuksena siis on, etta yksilo ymmartaa ja kokee omakohtaisesti mentaalisen ja materiaalisen maailman valiaikaisuuden, jatkumattomuuden ja katoavaisuuden. Epatoivomme ja negatiivisuutemme saavat alkunsa, kun kaipaamme jatkuvasti positiivisia asioita ja mielihyvaa ja pyrimme eroon epamiellyttavista asioista. Koska kaikki on valiaikaista ja muuttuu tai katoaa ennen pitkaa, ei mielihyvan tunnekaan koskaan voi kestaa ikuisesti. Tama synnyttaa epatoivoa. Kun kohtaamme negatiivisia asioita, kieriskelemme epatoivossa ja masennuksessa ja vajoamme yha syvemmalle negatiivisiin ajatuksiin. Siirramme myos negatiivisia tunteitamme muihin ihmisiin ja nain epatoivo vain kasvaa ja kasvaa, moninkertaistuu ja moninkertaistuu.
Vipassana-meditaatiossa keskitytaan tarkkailemaan kehon tuntemuksia. Aloitamme havainnoimalla ruumiinosan kerrallaan siirtyen hitaasti paalaesta alkaen kohti varpaita. Goenkan nariseva aani kertoo ohjeet niin puuduttavan hitaasti ja niin raivostuttavalla intianenglannilla, etta paani on rajahtaa. "Aand now mooove to youuur abdominaal aaarea. Obseeeerve eeeevery sansation (kylla, sAnsation!) you axperience (kylla, Axperience!!). It may be coldness, it may be heat, it may be itching, it may be tingling, it may be vibration, it may be anythhhing, anythhhing. Aaany sansation you axperience, just obseeeerve, obseeeerve, obseeeerve. Obseeeerve the reaaality of the moment, the reaaaality of the sansation as it is, as it is.... Aaand then moooove to youuuur leg. Obseeerve eeeevery sansation you axperience. It may be coldness, it may be heat..." Ajattelen, etta jos ohjeet, joita nauhalta saamme jokaisen meditointisession aikana, ovat jatkossa yhta perusteellisen yksityiskohtaiset ja samaa asiaa kerta toisensa peraan toistavat, mina luovutan. Tuskastuttavin hetki tahan mennessa!
Aloitamme myos Adhitthana-istunnot eli ns. vahvan paattavaisyyden ja maaratietoisuuden istunnot (sitting of strong determination). Naita istuntoja on kolmesti paivassa jokaisella ryhmameditointitunnilla. Tunnin mittaisen Adhitthana-istunnon aikana kasia ja jalkoja ei saa liikuttaa ja silmat on pidettava suljettuina. Kuulostaa periaatteessa helpolta, mutta jos kokeilet tata kotona, huomaat pian, etta tunti liikkumatta, silmat kiinni, taydellisessa hiljaisuudessa, tietamatta paljonko aikaa on kulunut, on yllattavan vaikeaa. Maailman mukavimmaltakin tuntuva asento alkaa pian sattua ja painovoiman vaikutuksen voi kirjaimellisesti tuntea nahoissaan, kun lattiaa vasten olevat jalkapohjat tuntuvat pureutuvan kipeasti kiinni lattiaan, vaikkei kehon painokaan ole niita rasittamassa. Ideana on saavuttaa kokemus tuntemusten valiaikaisuudesta. Kutina menee itsestaan ohi, hikoilu helpottaa hetkittain, mutta... Kipu kylla omien kokemusteni mukaan pysyy, vaikka luonteeltaan sekin on yhta valiaikaista kuin kaikki muutkin tuntemukset. Vipassana-meditaatiossa kaikki tuntemukset on havainnoitava sellaisenaan, as it is, as it is, niinkuin Goenka nauhalta narisee yha uudelleen ja uudelleen. Mihinkaan tuntemuksiin, ei miellyttaviin eika epamiellyttaviin, tarvitse eika pida reagoida. Jokaisen hetken todellisuus on hyvaksyttava sellaisenaan. Tuntemuksia ei pida myoskaan liittaa itseensa. Kipua on ajateltava kipuna yleensa, ei minun kipunani, ei etta minuun sattuu. Ei millaan tavoin helppoa saada tiedostamatonta mielta hyvaksymaan tallaisia luonnonlakeja silloin, kun kipu on sietamatonta.
Yhtakkia muistan, mita olen kirjoittanut muistikirjaani pari viikkoa sitten. En tieda, mista ajatus silloin tuli mieleeni, mutta kirjoitin seuraavan lauseen: "Jotenkin lohdullista, etta mikaan ei kesta ikuisesti." Ja nyt istun hamarassa salissa yrittaen itse kokea taman tosiasian oman kehoni asettamissa rajoissa.
Paiva 5
The true ganges, jamuna and sarasvati are sila, samadhi and pañña. When these three streams converge, nibbana manifests.
Moment after moment life keeps slipping by. Make use of every moment. The moment past never comes back.
Heraan maailman arsyttavimpaan kellon kilkatukseen hyvalla mielella. Vaikka heratys onkin epainhimillisen aikaisin, astelen 50 naisen tayttamaan saliin hymyillen. Istun paikalleni onnellisena siita, etta saan olla juuri nyt juuri tassa nimenomaisessa salissa. Asetun lempiasentooni, selka vasten selkanojaa, tyyny alaselan takana, takapuoli kovalla penkilla siten, etta istuintyynyn reuna on aavistuksen takapuoleni alla. Jalkapohjani asetan istuintyynyn toiselle reunalle noin lantion levyiseen haara-asentoon, polvet koukussa toisiinsa nojaten. Suljen silmani. Paatan, etten liikahda ennen kuin on pakko. Istun tunnin ja 20 minuuttia liikauttamatta kasiani tai jalkojani, avaamatta silmiani, tietamatta lainkaan, kauanko olen paikallani istunut. Kun avaan silmani, aurinko on noussut. Nousen ylos. Hymyssa suin kavelen ulos jaloittelemaan.
Minun ja huonetoverini paivarytmit menevat taydellisesti yksiin. Aamiaisen jalkeen han menee suihkuun ja pesee pyykkia. Mina nukun. Lounaan jalkeen huonetoverini jatkaa pyykkaysta, jonka jalkeen han kay lepaamaan. Mina syon lounaan pikaisesti ja kiirehdin nukkumaan (ellei satu olemaan pyykkipaiva). Iltateen jalkeen mina menen suihkuun. Kylpyhuoneen jakaminen ei siis tuota pienintakaan ongelmaa ja nainkin pieni asia voi nakojaan tuottaa suurta iloa.
Kun viela lounaalla saan huomata, etta minulle on alettu pyytamatta laittaa sivuun annokset erilaisia kastikkeita ilman korianteria, olen suunnattoman kiitollinen. Ruoka on taivaallista. Dhamma-keskusten toimintaperiaate onkin nerokas. Koska keskukset toimivat taysin edellisten kurssilaisten lahjoitusten varassa, kaiken mita kurssin aikana saa, ottaa automaattisesti vastaan kiitollisena. Kukaan ei myoskaan esita mitaan suurempia vaatimuksia ruoan tai majoituksen suhteen. Tamakin on osa Vipassanan henkea. Oman egon korostamisesta ja minakeskeisyydesta pyritaan paasemaan eroon ja kaikki hyva, mita eteen tulee, otetaan kiitollisena vastaan, mitaan vaatimatta, hyvaksyen asiat sellaisina kuin ne ovat, muistaen kaiken valiaikaisuus.
Paiva 6
Strive ardently, oh man, and burn! Purity comes from burning away the dross. Gold must pass through a crucible in order to be refined.
Remain aware and equanimous,
every moment aware,
every moment equanimous.
Kehon tuntemusten havainnointi jatkuu. Nyt etenemme vuorotellen ylhaalta alas ja sen jalkeen takaisin ylos. Jokainen tuntemus matkan varrella tulee havainnoida. Taten huomaamme, etta kutina, kuumotus, pistely tai muu tuntemus, jonka yhdella havainnointikerralla havaitsemme jossain kohtaa kehoa, onkin seuraavalla havainnointikerralla poissa.
Kivun kohdalla tama katoavaisuus ei tosin edelleenkaan pida paikkaansa. Kipu on ja pysyy. Tavoitteena onkin paasta kivun yli ja aistia kivusta huolimatta muita tuntemuksia. Kipu on myos merkki siita, etta jannitteet, sankharat, joita olemme elamamme aikana kehoomme ja mieleemme keranneet, poistuvat.
Huomaan mielessani puhuvani jomottavalle takapuolelleni: "Joo joo, siella tuntuu kipua, mutta mina en siita valita. Siirryn nyt havainnoimaan polviani. Sina, kipu, voit joko pysya takapuolessani tai haipya. Minulle se on taysin yhdentekevaa."
Saavun istumapaikalleni salissa kuin olisin menossa sotaan ja tuolini ja tyynyni olisivat pahimmat vastustajani. Katson niita arvioiden, mittailen niita katseellani kuin arkkivihollistani. "Sinahan et minulle mitaan mahda. Mina istun nyt tahan ja seuraavaan tuntiin en hievahdakaan," sanon tuolilleni mielessani. Naurattaa. Ihan kuin tyynyt tai tuoli voisivat olla millaan tavalla syyllisia karsimykseeni. Naureskellen mina ja muutama muu nainen myos katselemme, kuinka eras nuori tytto kasaa istumapaikalleen paiva paivalta lisaa tyynyja - parhaimmillaan lasken seitseman tyynya - ja ennen Adhitthana-istuntoa asettelee yhden tyynyn paansa ja hartioidensa ymparille ja sitoo sen ja itsensa huivilla kiinni tuolin selkanojaan. Tekisi mieli sanoa hanelle, etteivat tyynyt mitaan ratkaise. Pari kertaa kokeilin itsekin ottaa kolmannen tyynyn lisapehmusteeksi, mutta nopeasti huomasin, etta "keep it simple" on neuvo, joka patee tassakin tapauksessa. Asennon hakeminen on joka tapauksessa joka kerta kuin vaativa kirurginen operaatio. Yksikin sentti tuntuu ratkaisevalta, jokainen sormi ja varvas on asetettava hyvaan asentoon, jalkapohjat sentilleen oikeaan kohtaan ja oikeassa kulmassa lattiaan ja toisiinsa nahden.
Vaikka Adhitthana-istuntoja on virallisesti vain kolme kertaa paivassa, kuudentena paivana teen Adhitthanan kuusi kertaa. Joka kerta, kun istun alas, paatan, etta istun niin kauan kuin kykenen. Pari kertaa tuntuu, etta viela kellon soidessa tauolle tunnin ja vartin istunnon jalkeen olisin yha voinut jatkaa. Paivan viimeisen Adhitthanan jalkeen jaloittelen kavelypolullamme, noin 150 metrin pituisella puiden reunustamalla kujalla, ja tunnen olevani paasta varpaisiin onnellinen. Onnellinen joka solullani, varpaankarjesta paalakeen. Huikea tunne!
Illalla en vasymyksesta huolimatta meinaa saada unta, kun mietin, kuinka tyytyvainen elamaani olen.
Observing breath after breath, the mind becomes still.
Unwavering the mind becomes pure, and naturally finds liberation.
Sangysta ylos nouseminen aamuyolla klo 4 on suhteellisen helppoa, mutta meditoidessa vasyttaa. Ensimmaiset kolme ja puoli paivaa ovat anapana-meditaatiota. Ensimmaisen paivan tehtavana on tarkkailla hengitysta. Hengityksen tulee olla luonnollista ja tapahtua nenan kautta (onneksi minulla ei ole flunssaa!) ja ainoa asia, johon minun on keskityttava, on havainnoida, havainnoida ja havainnoida. Havainnointiin ei saa liittaa mitaan objekteja, mantroja, sanoja, muotoja tai vareja. On havainnoitava ainoastaan luonnollista hengitysta sellaisenaan; sita, milta hengitys tuntuu sieraimissa seka nenan alla sijaitsevalla alueella ylahuulen ylapuolella. Kaiken huomioni pitaisi keskittya taman pienen kasvojen osan ajatteluun. Hengityksen tarkkailun avulla on tarkoitus saada kesytettya levoton mieli ennen kuin siirrymme harjoittamaan vipassana-meditaatiota.
Ymparillani salissa on noin sata ihmista tekemassa tasmalleen samaa kuin mina, tarkkailemassa hengitystaan. Vasyttaa. Valilla joku royhtaisee aanekkaasti tai alkaa kuorsata. Ajatukseni harhailevat. Iltapaivalla sali alkaa lammeta ja selkakipuni pahentua ja huomaan hengityksen tarkkailun sijaan tarkkailevani muita ihmisia. Tuulettimet katossa tuntuvat kohtalon ivalta, silla niita ei kayteta koko kurssin aikana. Jos tuulettimet olisivat paalla, emme voisi aistia hengityksen aiheuttamaa ilmavirtaa nenan alapuolella.
Paivan lopussa, kun arvoisa opettajamme Shri S.N. Goenka lakonisesti toteaa videonauhalta, etta ensimmainen paiva on ohi ja jaljella on yhdeksan paivaa tyoskentelya, sata ihmista naurahtaa epatoivoisesti yhteen aaneen. Selkakipuni on niin sietamaton, etta kun naen joidenkin kurssilaisten saaneen kayttoonsa selkatuen, eraanlaisen jalattoman tuolin, ja joidenkin paasseen istumaan takaseinan viereen, menen kysymaan opettajaltamme, voisinko minakin siirtya seinan viereen istumaan. Huokaisen helpotuksesta, kun opettaja lupaa minulle selkatuen.
Paiva 2
In breath, out breath - if you keep unbroken awareness, the knots of karma will be sundered leading to the highest welfare.
Selkanoja, mika taydellinen keksinto! Olen aina inhonnut lattialla istumista, mutta en arvannut, etta vaivaiset kymmenen tuntia lattialla istumista voisi saada selkani niin kipeaksi. Selkatuen kanssa paiva tuntuu lastenleikilta. Yritan olla huomaamatta, etta muut selkatuen saaneet ovat kaikki vahintaan keski-ikaisia.
Tehtavamme on edelleen tarkkailla hengitysta seka kaikkia tuntemuksia nenan ja ylahuulen alueella. Kaikki tuntemukset on havainnoitava. Kylmyys, kuumuus, hikoilu, kutina, tykytys, varina... Kaikki havainnoidaan, vain ja ainoastaan havainnoidaan. Naureskelen itsekseni, etta jos olisin kirjaimellisesti noudattanut saamiamme ohjeita enka olisi antanut yhdenkaan hengityksen menna ohi havainnoimatta sita, olisin kuollut jo ensimmaisten meditointituntien aikana.
Illalla naiset siirtavat tyynynsa toiseen saliin. Loppukurssin ajan, sen lisaksi etta naiset ja miehet asuvat eri puolilla meditaatiokeskusta ja syovat eri ruokasaleissa, naiset ja miehet myos meditoivat eri saleissa.
Paiva 3
Transform your deeds of body,
transform your deeds of speech.
Transform your mental deeds,
this is the essence of Dhamma.
Pienennamme havainnoitavaa aluetta pelkastaan nenan alapuoliselle alueelle. Tarkoituksena on teravoittaa mieli ennen kuin seuraavana paivana aloitamme vipassana-meditaation.
Aarettoman, uskomattoman tylsaa! Mika voisi olla puuduttavampaa kuin havainnoida jotain niin yksinkertaista asiaa kuin hengitysta kymmenen tuntia paivassa!?! Ajatukseni vaeltavat omia polkujaan. Unelmoin ruoasta. Pizzasta, jota en koskaan saanut, Round Cornerin ruoista, jotka saan pyytamatta ilman korianteria (kaikki kurssilla tarjottava ruoka tuntuu olevan maustettu vihaamallani korianterilla, joten en juurikaan ole syonyt pariin paivaan). Kaipaan jouluruokia, graavi- ja savulohta seka savusiikaa, joista jain viime jouluna paitsi. Ajattelen hedelmasalaattia, Realia ja Polaria, mansikoita, kuohuviinia, Lontoon rakeita (joita syon ehka kerran parissa vuodessa), karjalanpiirakoita ja munavoita, opiskelijaravintolan ruokia, uusia perunoita ja jopa hapankorppuja. En edes muista, milloin olen viimeksi syonyt hapankorppuja, mutta nyt ikavoin niitakin. Tulevat seitseman paivaa tuntuvat elamani pisimmilta. Toivon, etta seuraavana paivana opetettava vipassana-meditaatio tuntuisi hiukan mielekkaammalta kuin tama loputon hengityksen tarkkailu.
Ajattelen myos monia ihmisia Suomessa. Ja tulevaa kesaa ja sita, mita kaikkea silloin aionkaan tehda. Laskeskelen paljonko kello on Suomessa ja mietin kummipoikaani, jonka syntymapaivajuhlat ovat parhaillaan kaynnissa. Mielessani olen siella myos.
Paiva 4
Good to have mastery of speech, good to have physical mastery,
but one who is master of his mind, is a warrior of real courage.
Jatkamme viela iltapaivaan asti anapana-meditaatiota. Aamiaisella minulle ilmoitetaan, etta saan vaihtaa huonetta. Joku on luovuttanut ja kahden hengen huoneesta on vapautunut sanky minulle. Oikeastaan olin jo tottunut edelliseen huoneeseeni eivatka intialaiset huonetoverinikaan pahemmin hairinneet minua silla he harvoin kayttivat kylpyhuonetta. Tarpeensa he tekivat talon taakse: sarin helmat ylos ja siita vain suorilta jaloilta lorottaen. Ilmeisesti sarin alla ei siis kayteta alushousuja.
Uudessa huoneessani huonetoverinani on noin 60-vuotias intialaisnainen. Vaikka asumme samassa huoneessa seuraavan viikon, en voi edes tervehtia hanta.
Huoneenvaihdon jalkeen olen niin hyvalla tuulella, etten malta edes menna paivaunille kuten yleensa teen aamiaisen ja lounaan jalkeen.
Iltapaivalla on vihdoin aika aloittaa vipassana-meditaatio. Vipassana-meditaation tavoitteena on vapauttaa yksilo kaikesta epatoivosta ja negatiivisuudesta. Vipassana on elamisen taidetta, The Art of Living. Vipassana on yksi Intian vanhimmista meditaatiotekniikoista. Taman tekniikan loysi uudelleen Gautama Buddha noin 2500 vuotta sitten. Vipassana tarkoittaa asioiden nakemista sellaisenaan, to see things as they really are. Meditointitekniikka perustuu itsetarkkailuun. Hengityksen tarkkailun jalkeen yksilo siirtyy havainnoimaan kehonsa ja mielensa alati muuttuvaa luonnetta ja kokee valiaikaisuuden universaalin totuuden. Totuuden ymmartaminen itsea havainnoimalla ja omien kokemusten kautta on samalla puhdistautumisprosessi. Dhamma (polku, tie, totuus) on "universaali laake universaaleihin ongelmiin" eika se ole sidottu mihinkaan uskontoon. Vipassanan tarkoitus on vapauttaa yksilo onnettomasta elamasta ja siita, mika onnettomuutta aiheuttaa: miellyttavien asioiden haluaminen ja kaipaaminen seka toisaalta epamiellyttavien asioiden vastustus ja vastahakoisuus niita kohtaan. Jatkuva vipassana-meditaation harjoitus vapauttaa yksilon jannitteista, joita jokapaivainen elama synnyttaa ja avaa myos vanhat solmut, joita vaaranlainen reagointi miellyttaviin ja epamiellyttaviin asioihin on saanut aikaan. Vipassana-meditaation tavoitteena on luoda positiivista energiaa seka yksilon etta yhteiskunnan hyvaksi.
Perusajatuksena siis on, etta yksilo ymmartaa ja kokee omakohtaisesti mentaalisen ja materiaalisen maailman valiaikaisuuden, jatkumattomuuden ja katoavaisuuden. Epatoivomme ja negatiivisuutemme saavat alkunsa, kun kaipaamme jatkuvasti positiivisia asioita ja mielihyvaa ja pyrimme eroon epamiellyttavista asioista. Koska kaikki on valiaikaista ja muuttuu tai katoaa ennen pitkaa, ei mielihyvan tunnekaan koskaan voi kestaa ikuisesti. Tama synnyttaa epatoivoa. Kun kohtaamme negatiivisia asioita, kieriskelemme epatoivossa ja masennuksessa ja vajoamme yha syvemmalle negatiivisiin ajatuksiin. Siirramme myos negatiivisia tunteitamme muihin ihmisiin ja nain epatoivo vain kasvaa ja kasvaa, moninkertaistuu ja moninkertaistuu.
Vipassana-meditaatiossa keskitytaan tarkkailemaan kehon tuntemuksia. Aloitamme havainnoimalla ruumiinosan kerrallaan siirtyen hitaasti paalaesta alkaen kohti varpaita. Goenkan nariseva aani kertoo ohjeet niin puuduttavan hitaasti ja niin raivostuttavalla intianenglannilla, etta paani on rajahtaa. "Aand now mooove to youuur abdominaal aaarea. Obseeeerve eeeevery sansation (kylla, sAnsation!) you axperience (kylla, Axperience!!). It may be coldness, it may be heat, it may be itching, it may be tingling, it may be vibration, it may be anythhhing, anythhhing. Aaany sansation you axperience, just obseeeerve, obseeeerve, obseeeerve. Obseeeerve the reaaality of the moment, the reaaaality of the sansation as it is, as it is.... Aaand then moooove to youuuur leg. Obseeerve eeeevery sansation you axperience. It may be coldness, it may be heat..." Ajattelen, etta jos ohjeet, joita nauhalta saamme jokaisen meditointisession aikana, ovat jatkossa yhta perusteellisen yksityiskohtaiset ja samaa asiaa kerta toisensa peraan toistavat, mina luovutan. Tuskastuttavin hetki tahan mennessa!
Aloitamme myos Adhitthana-istunnot eli ns. vahvan paattavaisyyden ja maaratietoisuuden istunnot (sitting of strong determination). Naita istuntoja on kolmesti paivassa jokaisella ryhmameditointitunnilla. Tunnin mittaisen Adhitthana-istunnon aikana kasia ja jalkoja ei saa liikuttaa ja silmat on pidettava suljettuina. Kuulostaa periaatteessa helpolta, mutta jos kokeilet tata kotona, huomaat pian, etta tunti liikkumatta, silmat kiinni, taydellisessa hiljaisuudessa, tietamatta paljonko aikaa on kulunut, on yllattavan vaikeaa. Maailman mukavimmaltakin tuntuva asento alkaa pian sattua ja painovoiman vaikutuksen voi kirjaimellisesti tuntea nahoissaan, kun lattiaa vasten olevat jalkapohjat tuntuvat pureutuvan kipeasti kiinni lattiaan, vaikkei kehon painokaan ole niita rasittamassa. Ideana on saavuttaa kokemus tuntemusten valiaikaisuudesta. Kutina menee itsestaan ohi, hikoilu helpottaa hetkittain, mutta... Kipu kylla omien kokemusteni mukaan pysyy, vaikka luonteeltaan sekin on yhta valiaikaista kuin kaikki muutkin tuntemukset. Vipassana-meditaatiossa kaikki tuntemukset on havainnoitava sellaisenaan, as it is, as it is, niinkuin Goenka nauhalta narisee yha uudelleen ja uudelleen. Mihinkaan tuntemuksiin, ei miellyttaviin eika epamiellyttaviin, tarvitse eika pida reagoida. Jokaisen hetken todellisuus on hyvaksyttava sellaisenaan. Tuntemuksia ei pida myoskaan liittaa itseensa. Kipua on ajateltava kipuna yleensa, ei minun kipunani, ei etta minuun sattuu. Ei millaan tavoin helppoa saada tiedostamatonta mielta hyvaksymaan tallaisia luonnonlakeja silloin, kun kipu on sietamatonta.
Yhtakkia muistan, mita olen kirjoittanut muistikirjaani pari viikkoa sitten. En tieda, mista ajatus silloin tuli mieleeni, mutta kirjoitin seuraavan lauseen: "Jotenkin lohdullista, etta mikaan ei kesta ikuisesti." Ja nyt istun hamarassa salissa yrittaen itse kokea taman tosiasian oman kehoni asettamissa rajoissa.
Paiva 5
The true ganges, jamuna and sarasvati are sila, samadhi and pañña. When these three streams converge, nibbana manifests.
Moment after moment life keeps slipping by. Make use of every moment. The moment past never comes back.
Heraan maailman arsyttavimpaan kellon kilkatukseen hyvalla mielella. Vaikka heratys onkin epainhimillisen aikaisin, astelen 50 naisen tayttamaan saliin hymyillen. Istun paikalleni onnellisena siita, etta saan olla juuri nyt juuri tassa nimenomaisessa salissa. Asetun lempiasentooni, selka vasten selkanojaa, tyyny alaselan takana, takapuoli kovalla penkilla siten, etta istuintyynyn reuna on aavistuksen takapuoleni alla. Jalkapohjani asetan istuintyynyn toiselle reunalle noin lantion levyiseen haara-asentoon, polvet koukussa toisiinsa nojaten. Suljen silmani. Paatan, etten liikahda ennen kuin on pakko. Istun tunnin ja 20 minuuttia liikauttamatta kasiani tai jalkojani, avaamatta silmiani, tietamatta lainkaan, kauanko olen paikallani istunut. Kun avaan silmani, aurinko on noussut. Nousen ylos. Hymyssa suin kavelen ulos jaloittelemaan.
Minun ja huonetoverini paivarytmit menevat taydellisesti yksiin. Aamiaisen jalkeen han menee suihkuun ja pesee pyykkia. Mina nukun. Lounaan jalkeen huonetoverini jatkaa pyykkaysta, jonka jalkeen han kay lepaamaan. Mina syon lounaan pikaisesti ja kiirehdin nukkumaan (ellei satu olemaan pyykkipaiva). Iltateen jalkeen mina menen suihkuun. Kylpyhuoneen jakaminen ei siis tuota pienintakaan ongelmaa ja nainkin pieni asia voi nakojaan tuottaa suurta iloa.
Kun viela lounaalla saan huomata, etta minulle on alettu pyytamatta laittaa sivuun annokset erilaisia kastikkeita ilman korianteria, olen suunnattoman kiitollinen. Ruoka on taivaallista. Dhamma-keskusten toimintaperiaate onkin nerokas. Koska keskukset toimivat taysin edellisten kurssilaisten lahjoitusten varassa, kaiken mita kurssin aikana saa, ottaa automaattisesti vastaan kiitollisena. Kukaan ei myoskaan esita mitaan suurempia vaatimuksia ruoan tai majoituksen suhteen. Tamakin on osa Vipassanan henkea. Oman egon korostamisesta ja minakeskeisyydesta pyritaan paasemaan eroon ja kaikki hyva, mita eteen tulee, otetaan kiitollisena vastaan, mitaan vaatimatta, hyvaksyen asiat sellaisina kuin ne ovat, muistaen kaiken valiaikaisuus.
Paiva 6
Strive ardently, oh man, and burn! Purity comes from burning away the dross. Gold must pass through a crucible in order to be refined.
Remain aware and equanimous,
every moment aware,
every moment equanimous.
Kehon tuntemusten havainnointi jatkuu. Nyt etenemme vuorotellen ylhaalta alas ja sen jalkeen takaisin ylos. Jokainen tuntemus matkan varrella tulee havainnoida. Taten huomaamme, etta kutina, kuumotus, pistely tai muu tuntemus, jonka yhdella havainnointikerralla havaitsemme jossain kohtaa kehoa, onkin seuraavalla havainnointikerralla poissa.
Kivun kohdalla tama katoavaisuus ei tosin edelleenkaan pida paikkaansa. Kipu on ja pysyy. Tavoitteena onkin paasta kivun yli ja aistia kivusta huolimatta muita tuntemuksia. Kipu on myos merkki siita, etta jannitteet, sankharat, joita olemme elamamme aikana kehoomme ja mieleemme keranneet, poistuvat.
Huomaan mielessani puhuvani jomottavalle takapuolelleni: "Joo joo, siella tuntuu kipua, mutta mina en siita valita. Siirryn nyt havainnoimaan polviani. Sina, kipu, voit joko pysya takapuolessani tai haipya. Minulle se on taysin yhdentekevaa."
Saavun istumapaikalleni salissa kuin olisin menossa sotaan ja tuolini ja tyynyni olisivat pahimmat vastustajani. Katson niita arvioiden, mittailen niita katseellani kuin arkkivihollistani. "Sinahan et minulle mitaan mahda. Mina istun nyt tahan ja seuraavaan tuntiin en hievahdakaan," sanon tuolilleni mielessani. Naurattaa. Ihan kuin tyynyt tai tuoli voisivat olla millaan tavalla syyllisia karsimykseeni. Naureskellen mina ja muutama muu nainen myos katselemme, kuinka eras nuori tytto kasaa istumapaikalleen paiva paivalta lisaa tyynyja - parhaimmillaan lasken seitseman tyynya - ja ennen Adhitthana-istuntoa asettelee yhden tyynyn paansa ja hartioidensa ymparille ja sitoo sen ja itsensa huivilla kiinni tuolin selkanojaan. Tekisi mieli sanoa hanelle, etteivat tyynyt mitaan ratkaise. Pari kertaa kokeilin itsekin ottaa kolmannen tyynyn lisapehmusteeksi, mutta nopeasti huomasin, etta "keep it simple" on neuvo, joka patee tassakin tapauksessa. Asennon hakeminen on joka tapauksessa joka kerta kuin vaativa kirurginen operaatio. Yksikin sentti tuntuu ratkaisevalta, jokainen sormi ja varvas on asetettava hyvaan asentoon, jalkapohjat sentilleen oikeaan kohtaan ja oikeassa kulmassa lattiaan ja toisiinsa nahden.
Vaikka Adhitthana-istuntoja on virallisesti vain kolme kertaa paivassa, kuudentena paivana teen Adhitthanan kuusi kertaa. Joka kerta, kun istun alas, paatan, etta istun niin kauan kuin kykenen. Pari kertaa tuntuu, etta viela kellon soidessa tauolle tunnin ja vartin istunnon jalkeen olisin yha voinut jatkaa. Paivan viimeisen Adhitthanan jalkeen jaloittelen kavelypolullamme, noin 150 metrin pituisella puiden reunustamalla kujalla, ja tunnen olevani paasta varpaisiin onnellinen. Onnellinen joka solullani, varpaankarjesta paalakeen. Huikea tunne!
Illalla en vasymyksesta huolimatta meinaa saada unta, kun mietin, kuinka tyytyvainen elamaani olen.
Chennai 20. tammikuuta, paiva 0
Chennain rahjaisessa ja ylihintaisessa (melkein 8 euroa) hotellissa meditaatiokurssin vaajaamatta lahestyessa paatan, etta tarjoan itselleni viela viimeisen nautinnon ennen kymmenen vuorokauden askeettista elamaa. Edellisten paivien huonojen tai korkeintaan keskinkertaisten ruokien jalkeen himoitsen pizzaa. Kysyn hotellini vastaanotosta lahinta pizzeriaa ja he neuvovat tien. Ensin on kuitenkin kaytava postissa, ostettava heratyskello, hyttysmyrkkya, hoitoainetta jne. Vaikka varaan tahan kaikkeen aikaa useamman tunnin, intialaiseen tapaan kaikki tottakai kestaa vielakin kauemmin. Kun hyppaan junaan puoli kolmen aikaan, en ole ehtinyt syoda edes kunnon aamiaista ja pizzanhimoni vain yltyy. Kun saavun paateasemalle, josta jatkan matkaa riksalla, ostan pari omenaa ja epatoivoisesti kurkottelen koko riksamatkan ikkunasta ulos toivoen, etta matkan varrella sattuisi olemaan pizzeria. Lopulta saavun meditaatiokeskukselle vasyneena ja nalkaisena, tietaen, etta voin vain unelmoida pizzasta tulevat lahes 11 vuorokautta.
Sisaankirjautumisprosessi kestaa ja kestaa. Tunnin odottelun jalkeen meidat passitetaan syomaan. Kello alkaa lahestya kuutta ja viimeistenkin kurssilaisten olisi jo pitanyt paasta huoneisiinsa. Tyontekijat nayttavat silta, kuin selvittelisivat jotain ongelmaa.
Seitsemalta aloitamme kurssin ja mina olen edelleen vailla huonetta. Kahdeksalta ensimmaisen ohjeistuksen jalkeen alkaa 10 vuorokauden hiljaisuus, noble silence - silence of body, speech and mind. Kurssin aikana kaikenlainen kommunikaatio kurssilaisten kesken on siis kielletty. Asumme yhteisissa huoneissa, mutta emme saa kommunikoida minkaanlaisin elein tai ilmein. Hiljaisuuden tarkoituksena on luoda illuusio, etta olisimme yksin ja auttaa myos mielta hiljentymaan meditaatioon.
Me, jotka olemme edelleen ilman huoneita, emme paase viela aloittamaan hiljaisuutta. Kay ilmi, etta kurssi on ylibuukattu. Joudumme jakamaan huoneen -ja vain yhden kylpyhuoneen - seitseman naisen kesken. Nettisivuilla on luvattu kurssilaisille kahden hengen huoneet. Kurssin alku ei nayta lupaavalta. Arsyttavinta on, etta emme voi vaatia rahojamme takaisin tai edes uhata silla. Kaikki Vipassana-keskukset toimivat ainoastaan lahjoitusvaroin eika erillisia kurssimaksuja ole.
Sisaankirjautumisprosessi kestaa ja kestaa. Tunnin odottelun jalkeen meidat passitetaan syomaan. Kello alkaa lahestya kuutta ja viimeistenkin kurssilaisten olisi jo pitanyt paasta huoneisiinsa. Tyontekijat nayttavat silta, kuin selvittelisivat jotain ongelmaa.
Seitsemalta aloitamme kurssin ja mina olen edelleen vailla huonetta. Kahdeksalta ensimmaisen ohjeistuksen jalkeen alkaa 10 vuorokauden hiljaisuus, noble silence - silence of body, speech and mind. Kurssin aikana kaikenlainen kommunikaatio kurssilaisten kesken on siis kielletty. Asumme yhteisissa huoneissa, mutta emme saa kommunikoida minkaanlaisin elein tai ilmein. Hiljaisuuden tarkoituksena on luoda illuusio, etta olisimme yksin ja auttaa myos mielta hiljentymaan meditaatioon.
Me, jotka olemme edelleen ilman huoneita, emme paase viela aloittamaan hiljaisuutta. Kay ilmi, etta kurssi on ylibuukattu. Joudumme jakamaan huoneen -ja vain yhden kylpyhuoneen - seitseman naisen kesken. Nettisivuilla on luvattu kurssilaisille kahden hengen huoneet. Kurssin alku ei nayta lupaavalta. Arsyttavinta on, etta emme voi vaatia rahojamme takaisin tai edes uhata silla. Kaikki Vipassana-keskukset toimivat ainoastaan lahjoitusvaroin eika erillisia kurssimaksuja ole.
Wednesday, January 20, 2010
Vipassana
Seuraavien kymmenen vuorokauden ohjelmani nayttaa talta:
4.00 Heratys
4.30-6.30 Meditointia salissa tai omassa huoneessa
6.30-8.00 Aamiainen
8.00-9.00 Ryhmameditointia salissa
9.00-11.00 Meditointia salissa tai omassa huoneessa opettajan ohjeiden mukaisesti
11.00-12.00 Lounas
12.00-13.00 Lepotauko ja mahdollisuus keskustella opettajan kanssa
13.00-14.30 Meditointia salissa tai omassa huoneessa
14.30-15.30 Ryhmameditointia salissa
15.30-17.00 Meditointia salissa tai omassa huoneessa opettajan ohjeiden mukaan
17.00-18.00 Iltatee
18.00-19.00 Ryhmameditointia salissa
19.00-20.15 Opettajan ohjeistus salissa
20.15-21.00 Meditointia salissa
21.00-21.30 Mahdollisuus keskustella opettajan kanssa
21.30 Valot pois
Ei kirjoja. Ei musiikkia. Ei kirjoitusvalineita. Ei puhetta. Ei katsekontaktia.
Pystyisitko sina?
Pystynko mina?
4.00 Heratys
4.30-6.30 Meditointia salissa tai omassa huoneessa
6.30-8.00 Aamiainen
8.00-9.00 Ryhmameditointia salissa
9.00-11.00 Meditointia salissa tai omassa huoneessa opettajan ohjeiden mukaisesti
11.00-12.00 Lounas
12.00-13.00 Lepotauko ja mahdollisuus keskustella opettajan kanssa
13.00-14.30 Meditointia salissa tai omassa huoneessa
14.30-15.30 Ryhmameditointia salissa
15.30-17.00 Meditointia salissa tai omassa huoneessa opettajan ohjeiden mukaan
17.00-18.00 Iltatee
18.00-19.00 Ryhmameditointia salissa
19.00-20.15 Opettajan ohjeistus salissa
20.15-21.00 Meditointia salissa
21.00-21.30 Mahdollisuus keskustella opettajan kanssa
21.30 Valot pois
Ei kirjoja. Ei musiikkia. Ei kirjoitusvalineita. Ei puhetta. Ei katsekontaktia.
Pystyisitko sina?
Pystynko mina?
Tuesday, January 19, 2010
Rakastan lukemista, kirjoja ja kirjakauppoja. Nyt myos eras kirjakauppias Mamallapuramissa rakastaa minua.
Kumar on noin 35-vuotias lyhyt, isomahainen, viiksekas ja hymyileva tavallinen intialainen mies, joka pitaa kirjakauppaa Mamallapuramin turistikadun varrella. Ensimmaisella tapaamisellamme han tarjoaa minulle teeta pikku puodissaan ja kertoo projektistaan lahiseudun koyhissa kylissa, joihin han on perustanut iltakouluja lapsille, joilla ei ole tyonteoltaan aikaa eika myoskaan varaa kayda tavallista koulua. Kumar haluaa perustaa projektilleen blogin ja pyytaa minua auttamaan blogin luomisessa.
Toisella tapaamisellamme piipahdan ennen illallista vaihtamaan lukemani kirjat uuteen. Kumarhan tietenkin paattaa sulkea kauppansa saman tien ja liittya seuraani illalliselle. Minulla ei ole mitaan sita vastaan. Mamallapuramin keski-ikaisista saksalaispariskunnista ei pahemmin ole ollut juttuseuraksi. Kumarilla on nelja tutkintoa, han lukee paljon ja on hyvin perilla maailman menosta. Han myos puhuu mielellaan ja mina kuuntelen, vaikkakin puolet hanen puheistaan jaa arvoitukseksi voimakkaan aksentin vuoksi. Vitsailemme intialaisista miehista, joiden kerron tulleen rannalla tunnustamaan minulle rakkauttaan - vaikka emme olleet vaihtaneet sanaakaan.
Paria olutta myohemmin Kumar on samassa veneessa. Han vakuuttelee tietavansa monta onnellista eurooppalaisen naisen ja intialaisen miehen avioliittoa. Toitakin minulle loytyisi hanen projektinsa parista eika minun ikina tarvitsisi maksaa elamisestani rupiaakaan. Kun palautan Kumarin pilvilinnoistaan takaisin todellisuuteen, jossa mina en todellakaan ole Intiassa etsimassa aviomiesta, han silminnahden loukkaantuu ja tekee asiasta kastikysymyksen. Han kuuluu niin sanottuihin koskemattomiin (untouchables) eli kastittomiin, jotka ovat kaikkien kastien alapuolella. Han on varma, etta en halua hanta hanen kastittomuutensa vuoksi. Kuinka voisi saada intialaisen ymmartamaan, etta lansimaisille ihmisille jonkun kasti tai kastittomuus on taysin merkityksetonta? Ja sita sen pitaisi olla myos intialaisille, mutta kastijarjestelma on juurtunut niin syvalle kulttuuriin, etta vaikka se on virallisesti kuollut ja kuopattu 60 vuotta sitten, tavallisten ihmisten arkea ja ajattelua se hallitsee yha.
Hyvastelemme Kumarin kanssa ystavina ja toivotan hanelle ja hanen projektilleen kaikkea hyvaa.
Kumar on noin 35-vuotias lyhyt, isomahainen, viiksekas ja hymyileva tavallinen intialainen mies, joka pitaa kirjakauppaa Mamallapuramin turistikadun varrella. Ensimmaisella tapaamisellamme han tarjoaa minulle teeta pikku puodissaan ja kertoo projektistaan lahiseudun koyhissa kylissa, joihin han on perustanut iltakouluja lapsille, joilla ei ole tyonteoltaan aikaa eika myoskaan varaa kayda tavallista koulua. Kumar haluaa perustaa projektilleen blogin ja pyytaa minua auttamaan blogin luomisessa.
Toisella tapaamisellamme piipahdan ennen illallista vaihtamaan lukemani kirjat uuteen. Kumarhan tietenkin paattaa sulkea kauppansa saman tien ja liittya seuraani illalliselle. Minulla ei ole mitaan sita vastaan. Mamallapuramin keski-ikaisista saksalaispariskunnista ei pahemmin ole ollut juttuseuraksi. Kumarilla on nelja tutkintoa, han lukee paljon ja on hyvin perilla maailman menosta. Han myos puhuu mielellaan ja mina kuuntelen, vaikkakin puolet hanen puheistaan jaa arvoitukseksi voimakkaan aksentin vuoksi. Vitsailemme intialaisista miehista, joiden kerron tulleen rannalla tunnustamaan minulle rakkauttaan - vaikka emme olleet vaihtaneet sanaakaan.
Paria olutta myohemmin Kumar on samassa veneessa. Han vakuuttelee tietavansa monta onnellista eurooppalaisen naisen ja intialaisen miehen avioliittoa. Toitakin minulle loytyisi hanen projektinsa parista eika minun ikina tarvitsisi maksaa elamisestani rupiaakaan. Kun palautan Kumarin pilvilinnoistaan takaisin todellisuuteen, jossa mina en todellakaan ole Intiassa etsimassa aviomiesta, han silminnahden loukkaantuu ja tekee asiasta kastikysymyksen. Han kuuluu niin sanottuihin koskemattomiin (untouchables) eli kastittomiin, jotka ovat kaikkien kastien alapuolella. Han on varma, etta en halua hanta hanen kastittomuutensa vuoksi. Kuinka voisi saada intialaisen ymmartamaan, etta lansimaisille ihmisille jonkun kasti tai kastittomuus on taysin merkityksetonta? Ja sita sen pitaisi olla myos intialaisille, mutta kastijarjestelma on juurtunut niin syvalle kulttuuriin, etta vaikka se on virallisesti kuollut ja kuopattu 60 vuotta sitten, tavallisten ihmisten arkea ja ajattelua se hallitsee yha.
Hyvastelemme Kumarin kanssa ystavina ja toivotan hanelle ja hanen projektilleen kaikkea hyvaa.
Monday, January 18, 2010
Maailmassa monta on ihmeellista asiaa...
Miksi Intiassa ei ole roskiksia katujen varsilla?
Miksi intialaisilla lehmilla on selassaan kyttyra?
Miksi kaikki intialaiset kulkuneuvot ovat taysia romuja?
Miksi karpasia on olemassa?
Miksi intialaiset eivat osaa uida?
Miksi aurinkorasvan levittaminen on niin vastenmielista?
Miksi Intiassa ei saa oikeaa kahvia?
Miksi kaikki intialainen ruoka maistuu samalta?
Miksi intialaiset lastenvaatteet ovat taynna royheloita ja glitteria?
Miksi ihmiset aina kuulevat "England" kun sanon "Finland"?
Miksi korianteri on niin pahaa?
Miksi intialaiset nukkuvat kivikovilla patjoilla?
Miksi paikalliset vessat ovat aina niin torkyisia?
Miksi tunnen itseni valilla saalittavaksi yksin matkustaessani, vaikka nautin yksinolosta?
Miksi olen alkanut pitaa pyykin pesusta?
Miksi valkosipuli ei sovi minulle?
Miksi matkustaessa epakaytannolliset valkoiset vaatteet ovat juuri ne, jotka suojaavat hyttysilta?
Miksi Avril Lavigne -t-paidat ovat niin suosittuja Nepalissa?
Miksi ihmiset haluavat kiertaa katsomassa vanhoja rakennuksia ja niiden raunioita?
Miksi wc-paperi on keksitty, kun vedella tulee paljon puhtaampaa?
Miksi skootteria on niin vaikea saada kaantymaan?
Miksi Intiassa lasku on aina "bill"?
Miksi laskun kutsuminen billiksi tuntuu joka kerta yhta typeralta?
Miksi jotkut englantia aidinkielenaan puhuvat eivat osaa muuttaa puhettaan helpommin ymmarrettavaksi, vaikka kaikilla on vaikeuksia ymmartaa heita?
Miksi alan kirjoittaa jo muistikirjaanikin A:n ja O:n ilman pilkkuja?
Miksi pojat laihtuvat ja tytot lihovat Aasiassa reissatessaan?
Miksi kierratettavia viiden litran vesikanistereita myydaan vain Goalla?
Ja miksi ihmeessa joka ikisella intialaisella miehella on viikset???
Miksi intialaisilla lehmilla on selassaan kyttyra?
Miksi kaikki intialaiset kulkuneuvot ovat taysia romuja?
Miksi karpasia on olemassa?
Miksi intialaiset eivat osaa uida?
Miksi aurinkorasvan levittaminen on niin vastenmielista?
Miksi Intiassa ei saa oikeaa kahvia?
Miksi kaikki intialainen ruoka maistuu samalta?
Miksi intialaiset lastenvaatteet ovat taynna royheloita ja glitteria?
Miksi ihmiset aina kuulevat "England" kun sanon "Finland"?
Miksi korianteri on niin pahaa?
Miksi intialaiset nukkuvat kivikovilla patjoilla?
Miksi paikalliset vessat ovat aina niin torkyisia?
Miksi tunnen itseni valilla saalittavaksi yksin matkustaessani, vaikka nautin yksinolosta?
Miksi olen alkanut pitaa pyykin pesusta?
Miksi valkosipuli ei sovi minulle?
Miksi matkustaessa epakaytannolliset valkoiset vaatteet ovat juuri ne, jotka suojaavat hyttysilta?
Miksi Avril Lavigne -t-paidat ovat niin suosittuja Nepalissa?
Miksi ihmiset haluavat kiertaa katsomassa vanhoja rakennuksia ja niiden raunioita?
Miksi wc-paperi on keksitty, kun vedella tulee paljon puhtaampaa?
Miksi skootteria on niin vaikea saada kaantymaan?
Miksi Intiassa lasku on aina "bill"?
Miksi laskun kutsuminen billiksi tuntuu joka kerta yhta typeralta?
Miksi jotkut englantia aidinkielenaan puhuvat eivat osaa muuttaa puhettaan helpommin ymmarrettavaksi, vaikka kaikilla on vaikeuksia ymmartaa heita?
Miksi alan kirjoittaa jo muistikirjaanikin A:n ja O:n ilman pilkkuja?
Miksi pojat laihtuvat ja tytot lihovat Aasiassa reissatessaan?
Miksi kierratettavia viiden litran vesikanistereita myydaan vain Goalla?
Ja miksi ihmeessa joka ikisella intialaisella miehella on viikset???
Sunday, January 10, 2010
Edellisen kerran, kun matkustin Intiassa yobussilla, olin matkalla kotia kohti paratiisissa vietettyjen viikkojen jalkeen. Tiesin, etta edessa odottavat isot paatokset ja itkinkin useaan otteeseen. Tuntui kuin minua olisi oltu viemassa vapaudesta vankilaan.
Talla kertaa tunne on taysin painvastainen. Uskomaton vapaus. Kaikki maailman aika tassa ja nyt. Kaikki tiet edessani avoimina. Minun on vain valittava.
Mutta tallakaan kertaa en voi olla itkematta. Kuuntelen musiikkia ja tietyt biisit tuovat mieleen tietyt ihmiset ja hetket. Iskee jarjeton ikava! Maailman toyssyisin tie, meluisin ja pomppivin bussi seka vieressani oleva ikkuna, jota ei saa suljettua, kuitenkin palauttavat minut nopeasti sinne, missa olen. Kun saavun Hampiin nelja tuntia aikataulusta myohassa, olen juuri siella, missa haluankin olla. Matkalla.
"There was a time I couldn't see myself growing older
But then I went for a walk when I came back I was so much taller
Maybe try to find something that I could be part of
But I decided to leave, and then I crossed the river
I went coast to coast, and from star to star
But that's how you learn, who you really are
Home is where your heart is
Find where you belong, start to take control, show a little soul
Then you feel who you are
Home is where your heart is
Find where you belong, start to take control, show a little soul
Then you feel who you are"
The Sounds: Home Is Where Your Heart Is
Talla kertaa tunne on taysin painvastainen. Uskomaton vapaus. Kaikki maailman aika tassa ja nyt. Kaikki tiet edessani avoimina. Minun on vain valittava.
Mutta tallakaan kertaa en voi olla itkematta. Kuuntelen musiikkia ja tietyt biisit tuovat mieleen tietyt ihmiset ja hetket. Iskee jarjeton ikava! Maailman toyssyisin tie, meluisin ja pomppivin bussi seka vieressani oleva ikkuna, jota ei saa suljettua, kuitenkin palauttavat minut nopeasti sinne, missa olen. Kun saavun Hampiin nelja tuntia aikataulusta myohassa, olen juuri siella, missa haluankin olla. Matkalla.
"There was a time I couldn't see myself growing older
But then I went for a walk when I came back I was so much taller
Maybe try to find something that I could be part of
But I decided to leave, and then I crossed the river
I went coast to coast, and from star to star
But that's how you learn, who you really are
Home is where your heart is
Find where you belong, start to take control, show a little soul
Then you feel who you are
Home is where your heart is
Find where you belong, start to take control, show a little soul
Then you feel who you are"
The Sounds: Home Is Where Your Heart Is
Saturday, January 9, 2010
Intiassa on miljardi asukasta. Osavaltioita on 28. Yksi niista on Goa. Goalla on kymmenia rantoja, joista Agonda on yksi hiljaisimmista. Agondalla on noin kymmenen nettikahvilaa. Milla todennakoisyydella tapahtuu seuraavaa?
Viimeisena tuntinani Agondalla ennen Hampiin lahtoa menen kiireella nettiin hoitamaan muutaman asian. Kuulen, etta viereisillani tietokoneilla istuu suomalaisia, mutta kiireessani en jaksa paljastaa olevani myos Suomesta. Yhtakkia tytto vieressani kiljaisee. Kysyn suomeksi, minka otokan han naki. Hanen matkaseuralaisensakin kurkistaa viereisen koneen takaa. Menee hetki ennen kuin tunnistan hanet. Han on se hyvannakoinen tyyppi kesatyopaikastani, jonka peraan olen jo kaksi kesaa kuolannut, mutta jonka kanssa en ole koskaan vaihtanut sanaakaan.
Tunnen, kuinka maailma kutistuu taas hiukan pienemmaksi ja paivittelemme sita hetken, kunnes minun on kiirehdittava bussiini.
Viimeisena tuntinani Agondalla ennen Hampiin lahtoa menen kiireella nettiin hoitamaan muutaman asian. Kuulen, etta viereisillani tietokoneilla istuu suomalaisia, mutta kiireessani en jaksa paljastaa olevani myos Suomesta. Yhtakkia tytto vieressani kiljaisee. Kysyn suomeksi, minka otokan han naki. Hanen matkaseuralaisensakin kurkistaa viereisen koneen takaa. Menee hetki ennen kuin tunnistan hanet. Han on se hyvannakoinen tyyppi kesatyopaikastani, jonka peraan olen jo kaksi kesaa kuolannut, mutta jonka kanssa en ole koskaan vaihtanut sanaakaan.
Tunnen, kuinka maailma kutistuu taas hiukan pienemmaksi ja paivittelemme sita hetken, kunnes minun on kiirehdittava bussiini.
Sunday, January 3, 2010
Takana yli kuukausi rantaelamaa.
Kuukausi, joka on tuntunut viikolta.
Kuukausi, jonka aikana en ole liikkunut kymmenta kilometria kauemmas Agondalta. Kuukausi, jonka aikana en ole kertaakaan herannyt ennen kymmenta.
Kuukausi, jonka aikana olen tavannut kymmenia uusia ihmisia. Ihmisia, joista olen aluksi pitanyt, mutta jotka ovat pian osoittautuneet sellaisiksi, etten valita viettaa heidan kanssaan enempaa aikaa. Ihmisia, joiden kanssa olen ensimmaisten viikkojen aikana vaihtanut vain muutaman sanan, mutta joista pikkuhiljaa on tullut minulle kuin veljia. Ihmisia, jotka pursuavat energiaa. Hauskoja, ihania ihmisia, joita toivottavasti tulen nakemaan viela joskus, jossain pain maailmaa.
Takana on kuukausi, jonka aikana en rehellisesti sanottuna ole tehnyt yhtikas mitaan.
On aika jatkaa matkaa.
Kuukausi, joka on tuntunut viikolta.
Kuukausi, jonka aikana en ole liikkunut kymmenta kilometria kauemmas Agondalta. Kuukausi, jonka aikana en ole kertaakaan herannyt ennen kymmenta.
Kuukausi, jonka aikana olen tavannut kymmenia uusia ihmisia. Ihmisia, joista olen aluksi pitanyt, mutta jotka ovat pian osoittautuneet sellaisiksi, etten valita viettaa heidan kanssaan enempaa aikaa. Ihmisia, joiden kanssa olen ensimmaisten viikkojen aikana vaihtanut vain muutaman sanan, mutta joista pikkuhiljaa on tullut minulle kuin veljia. Ihmisia, jotka pursuavat energiaa. Hauskoja, ihania ihmisia, joita toivottavasti tulen nakemaan viela joskus, jossain pain maailmaa.
Takana on kuukausi, jonka aikana en rehellisesti sanottuna ole tehnyt yhtikas mitaan.
On aika jatkaa matkaa.
Saturday, January 2, 2010
Niin rakastettavia kuin taalla tyoskentelevat nepalilaiset ovatkin, yhdessa asiassa he ovat taydellisen ja surullisen taitamattomia. Se asia on bisneksen tekeminen. Useimpina kertoina, kun saan eteeni ruoka-annoksen, jota en ole tilannut tai kun en saa annosta, jonka olen tilannut, jaksan suhtautua asiaan huumorilla. Mutta en voi lakata ihmettelemasta, miten yhteen ravintolaan on saatu hankittua viisi niin huonomuistista, laiskaa ja epajarjestelmallista tyontekijaa.
Samaan aikaan, kun he valittavat asiakkaiden puutetta ja huonoa bisnesta, mina makaan toimettomana rannalla odottamassas flyereita, joiden jakamisen olen luvannut hoitaa. Muistutan flyereiden tekemisesta viikon ajan joka paiva. Kun vihdoin saan flyerit jatkuvasti vaihtuneiden tekosyiden jalkeen, on niiden jakaminen jokseenkin turhaa. Jouluaaton bileita ei kannata mainostaa enaa samana iltapaivana.
Toisen jaakaapin nepalilaiset saivat ravintolaansa kaksi viikkoa avajaisten jalkeen. Kunnon wc:n he saivat valmiiksi noin viikon paasta avajaisista ja lavuaarin asennettua viikkoa myohemmin.
Kun heidan ravintolassaan tilaa kolme asiaa kerralla, voi olla varma, etta yksi asia joko menee tarjoilijalta ohi korvien, unohtuu matkalla keittioon, unohtuu kokilta tai se unohdetaan tarjoilla. Kerran tilatessani jalkiruoan olin jo ehtinyt syoda sen, kun minulta tultiin kysymaan, miten haluan, etta se tarjoillaan.
Monesti en tieda, pitaisiko itkea vai nauraa. Tahan mennessa olen nauranut - ja paljon.
Samaan aikaan, kun he valittavat asiakkaiden puutetta ja huonoa bisnesta, mina makaan toimettomana rannalla odottamassas flyereita, joiden jakamisen olen luvannut hoitaa. Muistutan flyereiden tekemisesta viikon ajan joka paiva. Kun vihdoin saan flyerit jatkuvasti vaihtuneiden tekosyiden jalkeen, on niiden jakaminen jokseenkin turhaa. Jouluaaton bileita ei kannata mainostaa enaa samana iltapaivana.
Toisen jaakaapin nepalilaiset saivat ravintolaansa kaksi viikkoa avajaisten jalkeen. Kunnon wc:n he saivat valmiiksi noin viikon paasta avajaisista ja lavuaarin asennettua viikkoa myohemmin.
Kun heidan ravintolassaan tilaa kolme asiaa kerralla, voi olla varma, etta yksi asia joko menee tarjoilijalta ohi korvien, unohtuu matkalla keittioon, unohtuu kokilta tai se unohdetaan tarjoilla. Kerran tilatessani jalkiruoan olin jo ehtinyt syoda sen, kun minulta tultiin kysymaan, miten haluan, etta se tarjoillaan.
Monesti en tieda, pitaisiko itkea vai nauraa. Tahan mennessa olen nauranut - ja paljon.
Friday, January 1, 2010
Huomaan tarvitsevani ymparilleni ihmisia, jotka antavat energiaa. Taalla liian moni asia vie energiaani: kuumuus, aurinko, vieraan kielen puhuminen, pintapuolinen tutustuminen jatkuvasti vaihtuviin ihmisiin. Tarvitsen ihmisia, jotka ovat kofeiinia, kesan ensimmaisia aurinkoisia paivia, nousuhumalaa, viikonlopun alkamista, vuoristoradan huipulle nousemista, naurua, perhosia vatsanpohjassa. Sellaisia ihmisia minulla on ikava ja niita ihmisia ajattelen usein.
Taalla ihmiset ovat liian usein ahkya jouluaterian jalkeen, raukeutta saunan lauteilla, sunnuntai-iltoja, ukkosta enteilevaa saata, pilvista, pilvea, pilvessa. Niinkuin vesi, minakin muutun ymparoivien olosuhteiden kaltaiseksi. Tarvitsen muita elementteja virratakseni, lammetakseni, liikkuakseni. Yksin, vetena veden keskella, olen tyynta ja vailla voimia.
Saisipa edes kupillisen oikeaa kahvia!
Taalla ihmiset ovat liian usein ahkya jouluaterian jalkeen, raukeutta saunan lauteilla, sunnuntai-iltoja, ukkosta enteilevaa saata, pilvista, pilvea, pilvessa. Niinkuin vesi, minakin muutun ymparoivien olosuhteiden kaltaiseksi. Tarvitsen muita elementteja virratakseni, lammetakseni, liikkuakseni. Yksin, vetena veden keskella, olen tyynta ja vailla voimia.
Saisipa edes kupillisen oikeaa kahvia!
Subscribe to:
Posts (Atom)