Pitkaan jatkuneen flunssan jalkeen diagnosoin itsellani elamani ensimmaisen poskiontelontulehduksen. Lahetan Sumanin apteekkiin ostamaan antibiootteja. Niita ei kuitenkaan myyda nepalilaisille tuosta vain, toisin kuin turisteille. Minun on siis lahdettava itse antibiootinhakureissulle seuraavana paivana. Mutta kun seuraavana aamuna heraan, paineentunne on kadonnut.

Samana iltana iskee kuitenkin goa-belly - delhi-bellyn lievempi versio. Vatsa on sekaisin monta paivaa ja turvonnut niin isoksi, etta pelkaan saavani raskausarpia. Muutaman paivan jalkeen saan niin kauheita vatsakramppeja, etta olen valmis pyytamaan ensimmaista vastaantulevaa taksia viemaan minut sairaalaan. Ensimmaista kertaa yllatan itseni ajattelemasta, etta olisi mukavaa olla kotona.

Samaan aikaan vatsavaivojen kanssa naen Unen kahtena perakkaisena yona. Uni on sama, jonka naen joka kerta, kun olen pitempaan poissa Suomessa. Siina unessa olen aina - syysta, jota en itsekaan tieda - kesken matkan kaymassa Suomessa. Kaynti on aina varsinainen pikavisiitti, yleensa korkeintaan paivan mittainen. Paitsi talla kertaa. Nyt olen tullut Suomeen kahdeksi viikoksi. Muuten Uni on tasmalleen samanlainen kuin aina. Vierailuni nayttaa yhta tarkoituksettomalta; olen tullut kavaisemaan Suomessa kesken reissun ihan muuten vain. Faktat tasmaavat todellisuuden kanssa. Minulla on jaljella kaksi viikkoa Agondalla, kun naen Unen. Koska olen tullut niiksi kahdeksi viikoksi Suomeen, rantaelama Agondalla on ohi.

Tulkitsen Unen jonkinlaiseksi koti-ikavaksi - uusi tunne minulle. Toisaalta Uni tietylla tavalla tuo palan Suomea tanne, hyvine ja huonoinen puolineen. Olen iloinen, kun paasen nakemaan ystavia ja perhetta. Unessa olen kuitenkin helmikuisessa Suomessa, valtavien lumikinosten keskella pakkasessa. Siina on tarpeeksi talvea minulle. Suomi saa odottaa minua kunnes aurinko on sulattanut viimeisetkin lumet maasta.