Jos unohdetaan sauna, en ole koskaan ollut niin kuumassa paikassa kuin Kambodza. Phnom Penhissa en varmaan poistuisi huoneestani lainkaan ellen tarvitsisi lisaa vetta. Syominenkin vahintaan kerran paivassa on varmaan suositeltavampaa kuin kolme paivaa syomatta. Lahden huoneestani aamupaivalla ja iltapaivalla palaan sinne vaatteet niin ihoon liimautuneina, etta luulen joutuvani menemaan suihkuun vaatteet paalla, koska niita on lahes mahdotonta riisua. Kylman suihkun jalkeen kayn sangylle makaamaan tuulettimen alle X-asentoon ja avaan tv:n tai kirjan. Hetken kuluttua havahdun ja huomaan nukkuneeni kolme tuntia. Kun mietin illalliselle menoa, nalka katoaa silla sekunnilla kun muistan ulkona odottavan 40-asteisena seisovan ilman. Vettakin nayttaa viela olevan. Ja telkkarista tulee Sinkkuelamaa-elokuva, jota en ole viela nahnyt. Ja kirjakin on hyvassa kohdassa. Ja tuo suloinen, siunattu tuuletin pyorii ylapuolellani niin, etten halua nousta edes vessaan. Oikeastaan voisin jo ruveta younille. Miksei muuten kylpyhuoneissa ikina ole tuulettimia?
S-21:ssa, punakhmerien hallinnon aikaisessa entisessa vankilassa ja kidutuskeskuksessa, joka nykyisin toimii museona, jaksan sentaan vierailla. Mita julmuuksia ihmiset toisilleen voivatkaan tehda... Mika sairas mieli voikaan ihmisella olla... Miten pitkalle ihmiset ovatkaan valmiita menemaan ideologioidensa puolesta... Mikaan raakalaismaisuus ei tunnu olevan ihmisrodulle vierasta.
Harvoin nakee niin vakavailmeisia ihmisia kuin tuossa museossa kulkiessaan. Mutta museovieraiden ilmeet eivat ole mitaan verrattuna niiden lasten, miesten ja naisten katseisiin, jotka tuijottivat kameran linssiin vain vajaa 30 vuotta sitten noissa samoissa huoneissa sen jalkeen, kun heidat oli tuotu kyseiseen vankilaan ilman, etta he olivat syyllistyneet pienimpaankaan rikokseen. En ikina unohda sen pikkutyton katsetta, joka tuntui katsovan menneisyydesta kameran linssin lapi suoraan minuun, silmissaan kaikki maailman pelko, avuttomuus, epatoivo, suru ja hammennys. Tuossa katseessa oli luettavissa yksi ainut kysymys: miksi? Enka mina voinut kuin kysya samaa.
Sihanoukvillen Serendipity Beach on torkyisin ranta, jolla olen ikina ollut. Siita huolimatta veteen on pakko menna. Pakko siitakin huolimatta, ettei 30-asteinen vesi virkista tippaakaan. Vedessa uiskentelee tyhjia pulloja, muovipusseja, laastareita, tamponeita, ruoantahteita ja ties mita muuta, johon en valittaisi uintireissullani tormata. Kayn mukavalla veneretkella parilla laheisella saarella. Retkella paasee snorklaamaan, mutta valitettavasti nakyvyytta veden alla ei ole nimeksikaan, mutta ei kuulemma korallejakaan, koska - nain minulle kerrotaan - kaloja on pyydetty rajayttamalla veden alla jonkinlaisia pommeja ja korallit ovat tuhoutuneet noiden kyseenalaisten kalastusmenetelmien vuoksi. En tieda, uskoako vai ei.
Siem Reapissa on kaksi asiaa, joiden vuoksi sinne kannattaa menna. Angkor Wat ja Swensenin jaatelobaari. Angkor Wattiin riittaa yksi vierailu, mutta Swensenille on pakko paasta joka paiva. Paadyn maksamaan jaateloannoksesta enemman kuin yopymisestani, mutta en voi kuin todeta, etta reilun kolmen dollarin jaateloannos on ehdottomasti hintansa vaarti.
Angkor Wat ja muut alueen temppelit ovat kieltamatta vaikuttavia ja ilman muuta kaymisen arvoisia. Mutta muutaman tunnin kiertelyn jalkeen, kun hienoimmat paatemppelit on jo nahty, pienemmat temppelit alkavat nayttaa lahinna tylsilta kivikasoilta, kaikki samannakoisilta. Kylla, ovathan ne upeita ja ovathan ne vanhoja, mutta loppujen lopuksi ne ovat vain kivia. Ja myohemmin kuulen, etta ne ovat venalaisten omistamia kivia. Kambodza on myynyt koko valtavan temppelialueen Venajalle ja valtaosa suunnattomista lipputuloista menee suoraan Venajalle vain pienen osan suuntautuessa temppeleiden kunnostukseen. On mahtanut Kambodzan valtion paattajia harmittaa, kun he ovat tajunneet, etta ikivanha temppelialue saattaakin olla pienoinen vetonaula vaatimattomille muutamalle miljoonalle turistille vuosittain ja nyt lipputulot valuvat vieraan valtion kassaan.
Sunday, March 28, 2010
Saturday, March 27, 2010
On hetkia, jolloin vihaan matkustamista. Kylla, luitte oikein! Mina, joka rakastan matkustamista yli kaiken, tunnustan kokeneeni hetkia, jolloin olen yli kaiken vihannut kaikkea matkustamiseen liittyvaa ja toivonut vain saavani maata kotona peiton alla.
Olen kiehunut raivosta, kun minua ja bussilastillista turisteja on huijattu vaittamalla, etta venekuljetus saarelle kuuluu bussilipun hintaan tai etta bussipysakilta on keskustaan matkaa 2 km ja tuktukin ottaminen on valttamatonta vaikka, vaikka matkaa on todellisuudessa ollut tuskin kahtasataa metria. Olen ollut vihainen itselleni, kun olen taas kerran erehtynyt uskomaan, etta matkatoimiston mainostama "VIP-deluxe-sleeper -bussi" todella olisi jotain muuta kuin aivan tavallinen bussi, jossa makuupaikka tarkoittaa selkanojaa, jota saa kallistettua juuri ja juuri 10 astetta. Olen tullut suunnattoman vihaiseksi jopa muiden matkaajien puolesta, kun olen kuullut kymmenia ja taas kymmenia toinen toistaan torkeampia tarinoita vastaavanlaisista rahat pois tyhmilta turisteilta -huijauksista.
Olen nauranut, kun olen huomannut, etta kilosta pyykkia yritetaan veloittaa kahden kilon hinta taatusti tarkoituksella vaarin viritetylla vaa'alla. Jalkeenpain olen ollut epauskoinen, kuinka ahneita ihmiset voivatkaan olla - jopa siina maarin, etta he ovat valmiita vaarantamaan oman elinkeinonsa.
Liian monta kertaa olen halunnut valittaa, kun ruoastani on loytynyt lihaa, jota en syo, tai muurahaisia, joita en valittaisi syoda. Mutta koska etenkin Kambodzassa ja Laosissa paikallisten englannintaito on usein lahes olematonta, olen tyytynyt vain nostelemaan epamiellyttavimmat ruoka-aineet lautasen sivuun ja syomaan muun annoksen yrittaen olla menettamatta ruokahaluani.
Olen potenut huonoa omaatuntoa lentamisesta. Suomessa en ole koskaan lentanyt, mutta kun kyse on ulkomaista, koen, etta se on jotenkin eri asia; etta lomalla kaikki on sallittua ja etta matkoille paastakseen nyt vain on valilla pakko lentaa ja ulkomailla valimatkat ovat joskus tuskastuttavan pitkia ja hankalia. Inhoan itseani, koska olen valmis myymaan ymparistonsuojeluperiaatteeni niin helposti.
Monesti olisin ollut valmis maksamaan suuria summia, jos olisin hetkeksi paassyt pois loputtomasta helteesta ja hikoilusta ja levittamasta aurinkorasvaa paivasta toiseen. Jos joku tahtoisi kuulustella minua ja miettisi tehokkainta kidutuskeinoa, voin paljastaa sen tassa: aurinkorasvan levitys +30-asteisessa nihkean kosteassa huoneessa ilman tuuletinta ja sen jalkeen pitkat housut ja pitkahihainen paita paalle. En usko, etta minua tarvitsisi vieda edes ulos keskipaivan aurinkoon, kun olisin valmis paljastamaan aivan mita tahansa.
Olen valilla ollut yksinainen ja ikavoinyt kotiin seka kouluun ja jopa toihin. Arkeni Suomessa on loppujen lopuksi aika mukavaa.
Olen pelannyt Intian liikenteessa, jossa sattuu kuolonkolareita eniten maailmassa vakilukuunkin suhteutettuna, vaikka ajoneuvojen maara on suhteellisesti pienempi kuin vertailumaissa.
Olen itkenyt telottuani kasvoni taysin vastuuttomassa tilassa, pelaten, etta ruhjeista jaa ikuiset arvet.
Minun on tehnyt mieli itkea, kun olen kavellyt paahtavassa helteessa poliisiasemalle ja vaatimalla vaatinut, etta haluan tehda rikosilmoituksen kadonneesta kamerastani erittain huonosti englantia puhuvalta poliisilta, joka vietti paivystysvuoroaan yksin televisiota katsellen. Lopulta saatuani raportin kirjoitettua mies totesi, ettei voi tehda asialle mitaan ennen kuin hanen hanen pomonsa on paikalla - iltapaivalla, jolloin mina olisin jo bussissa matkalla pois maasta.
Minun on myos tehnyt mieli itkea, kun intialainen nainen on purskahtanut itkuun kertoessaan, etta hanen miehensa on jattanyt hanet yksin pienen lapsen kanssa ja hanen on tyoskenneltava puolet vuodesta riisipellolla ja puolet kaupustellen vaatteita turisteille elattaakseen itsensa ja lapsensa. Han tienaa yli 12-tuntisesta tyopaivasta riisipellolla paahtavassa helteessa alle euron paivassa - eika hanella ole ollut vapaapaivaa yli kahteen vuoteen.
Ja siina mina seison hanen vierellaan viettamassa kasittamatonta viiden kuukauden lomaa. Mika mina olen valittamaan yhtaan mistaan. Elama on epareilua. Suhteettoman, surullisen epareilua.
Olen kiehunut raivosta, kun minua ja bussilastillista turisteja on huijattu vaittamalla, etta venekuljetus saarelle kuuluu bussilipun hintaan tai etta bussipysakilta on keskustaan matkaa 2 km ja tuktukin ottaminen on valttamatonta vaikka, vaikka matkaa on todellisuudessa ollut tuskin kahtasataa metria. Olen ollut vihainen itselleni, kun olen taas kerran erehtynyt uskomaan, etta matkatoimiston mainostama "VIP-deluxe-sleeper -bussi" todella olisi jotain muuta kuin aivan tavallinen bussi, jossa makuupaikka tarkoittaa selkanojaa, jota saa kallistettua juuri ja juuri 10 astetta. Olen tullut suunnattoman vihaiseksi jopa muiden matkaajien puolesta, kun olen kuullut kymmenia ja taas kymmenia toinen toistaan torkeampia tarinoita vastaavanlaisista rahat pois tyhmilta turisteilta -huijauksista.
Olen nauranut, kun olen huomannut, etta kilosta pyykkia yritetaan veloittaa kahden kilon hinta taatusti tarkoituksella vaarin viritetylla vaa'alla. Jalkeenpain olen ollut epauskoinen, kuinka ahneita ihmiset voivatkaan olla - jopa siina maarin, etta he ovat valmiita vaarantamaan oman elinkeinonsa.
Liian monta kertaa olen halunnut valittaa, kun ruoastani on loytynyt lihaa, jota en syo, tai muurahaisia, joita en valittaisi syoda. Mutta koska etenkin Kambodzassa ja Laosissa paikallisten englannintaito on usein lahes olematonta, olen tyytynyt vain nostelemaan epamiellyttavimmat ruoka-aineet lautasen sivuun ja syomaan muun annoksen yrittaen olla menettamatta ruokahaluani.
Olen potenut huonoa omaatuntoa lentamisesta. Suomessa en ole koskaan lentanyt, mutta kun kyse on ulkomaista, koen, etta se on jotenkin eri asia; etta lomalla kaikki on sallittua ja etta matkoille paastakseen nyt vain on valilla pakko lentaa ja ulkomailla valimatkat ovat joskus tuskastuttavan pitkia ja hankalia. Inhoan itseani, koska olen valmis myymaan ymparistonsuojeluperiaatteeni niin helposti.
Monesti olisin ollut valmis maksamaan suuria summia, jos olisin hetkeksi paassyt pois loputtomasta helteesta ja hikoilusta ja levittamasta aurinkorasvaa paivasta toiseen. Jos joku tahtoisi kuulustella minua ja miettisi tehokkainta kidutuskeinoa, voin paljastaa sen tassa: aurinkorasvan levitys +30-asteisessa nihkean kosteassa huoneessa ilman tuuletinta ja sen jalkeen pitkat housut ja pitkahihainen paita paalle. En usko, etta minua tarvitsisi vieda edes ulos keskipaivan aurinkoon, kun olisin valmis paljastamaan aivan mita tahansa.
Olen valilla ollut yksinainen ja ikavoinyt kotiin seka kouluun ja jopa toihin. Arkeni Suomessa on loppujen lopuksi aika mukavaa.
Olen pelannyt Intian liikenteessa, jossa sattuu kuolonkolareita eniten maailmassa vakilukuunkin suhteutettuna, vaikka ajoneuvojen maara on suhteellisesti pienempi kuin vertailumaissa.
Olen itkenyt telottuani kasvoni taysin vastuuttomassa tilassa, pelaten, etta ruhjeista jaa ikuiset arvet.
Minun on tehnyt mieli itkea, kun olen kavellyt paahtavassa helteessa poliisiasemalle ja vaatimalla vaatinut, etta haluan tehda rikosilmoituksen kadonneesta kamerastani erittain huonosti englantia puhuvalta poliisilta, joka vietti paivystysvuoroaan yksin televisiota katsellen. Lopulta saatuani raportin kirjoitettua mies totesi, ettei voi tehda asialle mitaan ennen kuin hanen hanen pomonsa on paikalla - iltapaivalla, jolloin mina olisin jo bussissa matkalla pois maasta.
Minun on myos tehnyt mieli itkea, kun intialainen nainen on purskahtanut itkuun kertoessaan, etta hanen miehensa on jattanyt hanet yksin pienen lapsen kanssa ja hanen on tyoskenneltava puolet vuodesta riisipellolla ja puolet kaupustellen vaatteita turisteille elattaakseen itsensa ja lapsensa. Han tienaa yli 12-tuntisesta tyopaivasta riisipellolla paahtavassa helteessa alle euron paivassa - eika hanella ole ollut vapaapaivaa yli kahteen vuoteen.
Ja siina mina seison hanen vierellaan viettamassa kasittamatonta viiden kuukauden lomaa. Mika mina olen valittamaan yhtaan mistaan. Elama on epareilua. Suhteettoman, surullisen epareilua.
Friday, March 26, 2010
Jalkitunnelmia Intiasta Kambodzan ja Laosin jalkeen
En tieda, mita kirjoittamiselleni tapahtui, kun lahdin Intiasta. Kambodzassa ja Laosissa en vain kerta kaikkiaan saanut yhtaan ideaa, mista tanne kirjoittaisin. Myos aika kului liian nopeasti. Kaksi viikkoa yhden maan nakemiseen on yksinkertaisesti liian vahan. Kambodzassa nain kolme paikkaa ja Laosissa kaksi - nekin kaikki niita, joissa jokainen turisti vierailee.
Olen yha edelleen hammentynyt, kuinka lansimaista, siistia, puhdasta, hyvakuntoista ja edistyksellista kaikki on taalla pain Aasiaa Intiaan verrattuna. Itse asiassa vasta nyt tajuan, kuinka alkeellista kaikki Intiassa on. Suomeen maata ei voi edes verrata ja koska siita on kauan, kun olen kaynyt muualla Aasiassa, todellista vertailukohdetta ei ole ollut. Kun nyt ajattelen Intiaa, minua hiukan pelottaa. Se maa tulee rajahtamaan kasiin ennen pitkaa. Ihmisia vain on liikaa. Mihin tahansa Intiassa menet - vaikka matkustaisit Goan turistirannalta toiselle, reittia, jota kayttavat kymmenet tai jopa sadat turistit paivittain - olet todennakoisesti bussin tai junanvaunun ainoa turisti. Silla intialaisia vain on kaikkialla, heita on liikaa, todella paljon liikaa. Ajatella, etta kuudesosa maailman ihmisista asuu yhdessa ainoassa valtiossa. Sellaista ihmismaaraa ei voi kasitella eika kasittaa ja siita syysta Intia on pelottava. En ole nahnyt missaan niin paljon roskia tien varsilla kuin Intiassa. En ole missaan ajanut niin huonokuntoisilla kulkuneuvoilla kuin Intiassa. En ole ikina normaaliarkipaivana nahnyt missaan niin paljon ihmisia yhdella silmayksella kuin missa tahansa Intian kaupungissa. En ole ikina kuvitellut, etta yhteen maahan voi mahtua niin paljon melua kuin Intiaan. Mutta toisaalta: onko intialaisilla muita vaihtoehtoja kuin pitaa metelia itsestaan? Jos asuisit maassa, jossa on kuusi miljardia asukasta ja jossa miljoonakaupungit ovat pikkukaupunkeja, sinunkin autosi takana olisi teksti "Horn please, okay".
En osaa sanoa, mita Intiassa tulevaisuudessa tapahtuu, mutta en usko, etta Intia voi ikina nousta koyhyydesta. Mutta jokainen yrittaa parhaansa - ja nimenomaan yrittaa. Voisin veikata, etta Intiassa on yksityisyrittajia vakilukuun suhteutettunakin keskimaaraisesti enemman kuin monissa muissa koyhissa maissa. Intiassa ammattina voi olla teenmyyja, teenkeittaja, teenpoimija, teentarjoilija tai teekuppien pesija. Ammattina voi olla kenkien puhdistaja, lattian puhdistaja, wc:n lattian puhdistaja tai korvien puhdistaja. Ja jokainen hoitaa vain oman tyonsa, koska kaikille on riitettava toita ja annettava mahdollisuus tienata elantonsa. Ravintoloissa voi tyoskennella erikseen henkilo, jonka tehtava on keittaa vetta, maitoa tai riisia. Jos tama tyontekija ei satu olemaan paikalla, kahvia, teeta tai riisia voi joutua odottamaan. Silla ei ole valia, etta kuka tahansa muukin osaisi hoitaa homman. Toisen henkilon tyota ei tehda, koska jokaiselle annetaan mahdollisuus tienata jokapaivainen dal bhatinsa.
Vasta nyt, vietettyani lahes kuukauden poissa Intiasta, huomaan, kuinka hammentava maa se on. Liian nopeasti vierahtaneet paivat Kambodzassa ja Laosissa tuntuvat lahes epatodellisilta ja vaativat viela sulattelua. Vaistamatta vertaan maita koko ajan Intiaan. Mutta teen parhaani jasennellakseni Kambodzassa ja Laosissa heranneet ajatukseni itsenaisiksi kokonaisuuksiksi. Se tosin voi vieda viela muutaman paivan.
Olen yha edelleen hammentynyt, kuinka lansimaista, siistia, puhdasta, hyvakuntoista ja edistyksellista kaikki on taalla pain Aasiaa Intiaan verrattuna. Itse asiassa vasta nyt tajuan, kuinka alkeellista kaikki Intiassa on. Suomeen maata ei voi edes verrata ja koska siita on kauan, kun olen kaynyt muualla Aasiassa, todellista vertailukohdetta ei ole ollut. Kun nyt ajattelen Intiaa, minua hiukan pelottaa. Se maa tulee rajahtamaan kasiin ennen pitkaa. Ihmisia vain on liikaa. Mihin tahansa Intiassa menet - vaikka matkustaisit Goan turistirannalta toiselle, reittia, jota kayttavat kymmenet tai jopa sadat turistit paivittain - olet todennakoisesti bussin tai junanvaunun ainoa turisti. Silla intialaisia vain on kaikkialla, heita on liikaa, todella paljon liikaa. Ajatella, etta kuudesosa maailman ihmisista asuu yhdessa ainoassa valtiossa. Sellaista ihmismaaraa ei voi kasitella eika kasittaa ja siita syysta Intia on pelottava. En ole nahnyt missaan niin paljon roskia tien varsilla kuin Intiassa. En ole missaan ajanut niin huonokuntoisilla kulkuneuvoilla kuin Intiassa. En ole ikina normaaliarkipaivana nahnyt missaan niin paljon ihmisia yhdella silmayksella kuin missa tahansa Intian kaupungissa. En ole ikina kuvitellut, etta yhteen maahan voi mahtua niin paljon melua kuin Intiaan. Mutta toisaalta: onko intialaisilla muita vaihtoehtoja kuin pitaa metelia itsestaan? Jos asuisit maassa, jossa on kuusi miljardia asukasta ja jossa miljoonakaupungit ovat pikkukaupunkeja, sinunkin autosi takana olisi teksti "Horn please, okay".
En osaa sanoa, mita Intiassa tulevaisuudessa tapahtuu, mutta en usko, etta Intia voi ikina nousta koyhyydesta. Mutta jokainen yrittaa parhaansa - ja nimenomaan yrittaa. Voisin veikata, etta Intiassa on yksityisyrittajia vakilukuun suhteutettunakin keskimaaraisesti enemman kuin monissa muissa koyhissa maissa. Intiassa ammattina voi olla teenmyyja, teenkeittaja, teenpoimija, teentarjoilija tai teekuppien pesija. Ammattina voi olla kenkien puhdistaja, lattian puhdistaja, wc:n lattian puhdistaja tai korvien puhdistaja. Ja jokainen hoitaa vain oman tyonsa, koska kaikille on riitettava toita ja annettava mahdollisuus tienata elantonsa. Ravintoloissa voi tyoskennella erikseen henkilo, jonka tehtava on keittaa vetta, maitoa tai riisia. Jos tama tyontekija ei satu olemaan paikalla, kahvia, teeta tai riisia voi joutua odottamaan. Silla ei ole valia, etta kuka tahansa muukin osaisi hoitaa homman. Toisen henkilon tyota ei tehda, koska jokaiselle annetaan mahdollisuus tienata jokapaivainen dal bhatinsa.
Vasta nyt, vietettyani lahes kuukauden poissa Intiasta, huomaan, kuinka hammentava maa se on. Liian nopeasti vierahtaneet paivat Kambodzassa ja Laosissa tuntuvat lahes epatodellisilta ja vaativat viela sulattelua. Vaistamatta vertaan maita koko ajan Intiaan. Mutta teen parhaani jasennellakseni Kambodzassa ja Laosissa heranneet ajatukseni itsenaisiksi kokonaisuuksiksi. Se tosin voi vieda viela muutaman paivan.
Tuesday, March 2, 2010
Agonda-Phnom Penh
Kun lahden Agondalta sunnuntai-iltapaivana, nelja viikkoa aikaisemmin ostettu junalippuni on edelleen jonotuslistalla. Jannitan parin tunnin riksa- ja skootterimatkan ajan, saanko 16 tunnin junamatkalle makuupaikan. Rautatieasemalla selviaa, etta saan.
Bangaloressa yovyn matkani tahan asti kalleimmassa huoneessa (KAHDEKSAN EUROA!). Suihkua ei ole, mutta kuumaa vetta kylla loytyy ensimmaista kertaa kolmeen kuukauteen. Mutta mita teen kuumalla vedella 25 asteisessa huoneessa?
Bangaloren riksakuskit ovat mahdottomia. He jaavat mieluummin ilman asiakasta kuin ottavat minut kyytiin, kun vaadin kayttamaan mittaria.
Lahto lentokentalle on neljalta aamulla. Ajaessani taksilla pimean kaupungin lapi tuntuu, etta voisin olla missa tahansa maailman kaupungissa. Ensimmainen intialainen auto muuten, jossa olen tormannyt toimivaan turvavyohon!
Nousu, lasku. Nousu, lasku. Nousu, lasku. Nousu, lasku. Ei, se ei ole festarihumala vaan se on paivani lentokoneissa ja -kentilla Bangaloresta Phnom Penhiin. Olen aina pitanyt lentokentista ja niiden tunnelmasta. Niin tallakin kertaa. Paivan kohokohta on 20 minuuttia Bangkokin lentokentalla Starbucks-kahvilassa, edessa valtavan kokoinen caffe latte, tonnikalasandwich ja mustikkajuustokakku.
Jossain Bangkokin ja Kambodzan ylapuolella naen lentokoneen ikkunasta maailman kauneimman auringonlaskun. Phnom Penhissa minut ottaa vastaan 30 asteinen ilma, vaikka kello on jo seitseman illalla. Huristelen kaupungin halki mopon selassa ymmartamatta puoliakaan, mita kuljettaja minulle sanoo. Liikenne tuntuu suorastaan unettavalta Intian kaoottisen kaahailun ja jatkuvan torven toitotuksen jalkeen.
Kolmen Intiassa vietetyn kuukauden jalkeen olen valmis uuteen maahan ja uuteen seikkailuun.
Bangaloressa yovyn matkani tahan asti kalleimmassa huoneessa (KAHDEKSAN EUROA!). Suihkua ei ole, mutta kuumaa vetta kylla loytyy ensimmaista kertaa kolmeen kuukauteen. Mutta mita teen kuumalla vedella 25 asteisessa huoneessa?
Bangaloren riksakuskit ovat mahdottomia. He jaavat mieluummin ilman asiakasta kuin ottavat minut kyytiin, kun vaadin kayttamaan mittaria.
Lahto lentokentalle on neljalta aamulla. Ajaessani taksilla pimean kaupungin lapi tuntuu, etta voisin olla missa tahansa maailman kaupungissa. Ensimmainen intialainen auto muuten, jossa olen tormannyt toimivaan turvavyohon!
Nousu, lasku. Nousu, lasku. Nousu, lasku. Nousu, lasku. Ei, se ei ole festarihumala vaan se on paivani lentokoneissa ja -kentilla Bangaloresta Phnom Penhiin. Olen aina pitanyt lentokentista ja niiden tunnelmasta. Niin tallakin kertaa. Paivan kohokohta on 20 minuuttia Bangkokin lentokentalla Starbucks-kahvilassa, edessa valtavan kokoinen caffe latte, tonnikalasandwich ja mustikkajuustokakku.
Jossain Bangkokin ja Kambodzan ylapuolella naen lentokoneen ikkunasta maailman kauneimman auringonlaskun. Phnom Penhissa minut ottaa vastaan 30 asteinen ilma, vaikka kello on jo seitseman illalla. Huristelen kaupungin halki mopon selassa ymmartamatta puoliakaan, mita kuljettaja minulle sanoo. Liikenne tuntuu suorastaan unettavalta Intian kaoottisen kaahailun ja jatkuvan torven toitotuksen jalkeen.
Kolmen Intiassa vietetyn kuukauden jalkeen olen valmis uuteen maahan ja uuteen seikkailuun.
27.2.
Tama tulee nyt vahan myohassa, mutta pakko laittaa nama sanat tahan, kun kuuntelin tata biisia pitkasta aikaa vahan ennen syntymapaivaani ja ne olivat niin osuvat:
"Ruusuja pullossa, kolikko soittajille
hei nostakaamme malja päivänsankarille
mä täytän vuosia 20 ja 7
ja mitä enemmän mä nään, sitä vähemmän ymmärrän
ehkä en oo löytänyt, sitä mitä oon etsinyt
mutten tieltä koskaan vielä kokonaan eksynyt
...
en ole laiska vaikka aina tuhlaan aikaa
ja maalaan taivaanrantaa
tahdon vain olla rauhassa, kiireen ulottumattomissa
en ole laiska vaikka aina tuhlaan aikaa
ja maalaan taivaanrantaa
makaan ja maalaan taivaanrantaa
makaan ja maalaan taivaanrantaa
nyt kun viinit juotu on ja ystävät menneet
puhallan kynttilät, on juhlat loppuneet
ahmimalla kaikkea, mitä eteen kannetaan
ei kukaan paikannut oo aukkoa vatsassaan
ehkä jotain jo nähnyt oon, vaikka vähän vain oppinut
mutten vastatuuleenkaan vielä koskaan kaatunut
jokainen tavallaan saa sopeutua
anna mun olla rauhassa
en ole laiska vaikka aina tuhlaan aikaa
ja maalaan taivaanrantaa..."
Don Huonot: Taivaanrannan maalari
"Ruusuja pullossa, kolikko soittajille
hei nostakaamme malja päivänsankarille
mä täytän vuosia 20 ja 7
ja mitä enemmän mä nään, sitä vähemmän ymmärrän
ehkä en oo löytänyt, sitä mitä oon etsinyt
mutten tieltä koskaan vielä kokonaan eksynyt
...
en ole laiska vaikka aina tuhlaan aikaa
ja maalaan taivaanrantaa
tahdon vain olla rauhassa, kiireen ulottumattomissa
en ole laiska vaikka aina tuhlaan aikaa
ja maalaan taivaanrantaa
makaan ja maalaan taivaanrantaa
makaan ja maalaan taivaanrantaa
nyt kun viinit juotu on ja ystävät menneet
puhallan kynttilät, on juhlat loppuneet
ahmimalla kaikkea, mitä eteen kannetaan
ei kukaan paikannut oo aukkoa vatsassaan
ehkä jotain jo nähnyt oon, vaikka vähän vain oppinut
mutten vastatuuleenkaan vielä koskaan kaatunut
jokainen tavallaan saa sopeutua
anna mun olla rauhassa
en ole laiska vaikka aina tuhlaan aikaa
ja maalaan taivaanrantaa..."
Don Huonot: Taivaanrannan maalari
Reissuni pelottavimman hetken koen, kun menen Sanun kanssa uimaan. Aallot, jotka Agondalla aina ovat melko suuria ja arvaamattomia, ovat talla kertaa viela hiukan tavallista voimakkaammat. Minua melkein paata lyhyempi Sanu ottaa mukaansa bodyboardin. Mina hypin aalloissa ja Sanu kiipeaa laudan paalle yha uudelleen ja uudelleen pudoten aina ison aallon pyyhkaistessa ylitsemme. Vihdoin han paasee tukevasti laudan paalle ja ojentaa minulle katensa: "Syvemmalle, syvemmalle!" Jalkani ylettavat juuri ja juuri pohjaan aaltojen valilla, mutta aallon tullessa kohdalle se nostaa minua vahintaan puolisen metria ylospain.
Ja sitten Sanu putoaa laudalta. Kun han pakokauhu katseessaan takertuu minuun ja vetaa minutkin veden alle, tajuan, ettei han osaa uida. Yritan tyontaa lautaa hanelle ja pysytella itse kauempana, mutta paniikissaan han vain rapikoi paa pinnan alla eika paase kiipeamaan laudalle. Paniikki tarttuu nopeasti ja ehdin jo ajatella, etta nyt kay huonosti. Sitten Sanu vihdoin paasee laudalle - vain pudotakseen uudelleen. Huudan hanelle, etta tarttuu lautaan ja yritan samalla kaikin voimin kiskoa meita molempia rantaan pain. Koska aallot ovat voimakkaat - pinnalla ne lyovat rantaa kohti, mutta samalla pohjaimu kay rannasta poispain - matalampaan veteen paasy kestaa hetken. Kun ikuisuudelta tuntuneiden sekuntien jalkeen Sanunkin jalat vihdoin ylettyvat pohjaan, parskimme molemmat vetta keuhkoistamme helpottuneina ja raahaudumme huohottaen kuivalle maalle.
Kun on kasvanut tuhansien jarvien maassa, jossa kaikki lapset laitetaan uimakouluun, ei aina tule ajatelleeksi, etta kaikkialla maailmassa ihmiset eivat osaa uida. Onneksi talla kertaa selvittiin saikahdyksella. Tasta eteenpain muistan aina varmistaa, etta uintikaverini todella osaa uida.
Ja sitten Sanu putoaa laudalta. Kun han pakokauhu katseessaan takertuu minuun ja vetaa minutkin veden alle, tajuan, ettei han osaa uida. Yritan tyontaa lautaa hanelle ja pysytella itse kauempana, mutta paniikissaan han vain rapikoi paa pinnan alla eika paase kiipeamaan laudalle. Paniikki tarttuu nopeasti ja ehdin jo ajatella, etta nyt kay huonosti. Sitten Sanu vihdoin paasee laudalle - vain pudotakseen uudelleen. Huudan hanelle, etta tarttuu lautaan ja yritan samalla kaikin voimin kiskoa meita molempia rantaan pain. Koska aallot ovat voimakkaat - pinnalla ne lyovat rantaa kohti, mutta samalla pohjaimu kay rannasta poispain - matalampaan veteen paasy kestaa hetken. Kun ikuisuudelta tuntuneiden sekuntien jalkeen Sanunkin jalat vihdoin ylettyvat pohjaan, parskimme molemmat vetta keuhkoistamme helpottuneina ja raahaudumme huohottaen kuivalle maalle.
Kun on kasvanut tuhansien jarvien maassa, jossa kaikki lapset laitetaan uimakouluun, ei aina tule ajatelleeksi, etta kaikkialla maailmassa ihmiset eivat osaa uida. Onneksi talla kertaa selvittiin saikahdyksella. Tasta eteenpain muistan aina varmistaa, etta uintikaverini todella osaa uida.
Subscribe to:
Posts (Atom)