Kun lahden Agondalta sunnuntai-iltapaivana, nelja viikkoa aikaisemmin ostettu junalippuni on edelleen jonotuslistalla. Jannitan parin tunnin riksa- ja skootterimatkan ajan, saanko 16 tunnin junamatkalle makuupaikan. Rautatieasemalla selviaa, etta saan.
Bangaloressa yovyn matkani tahan asti kalleimmassa huoneessa (KAHDEKSAN EUROA!). Suihkua ei ole, mutta kuumaa vetta kylla loytyy ensimmaista kertaa kolmeen kuukauteen. Mutta mita teen kuumalla vedella 25 asteisessa huoneessa?
Bangaloren riksakuskit ovat mahdottomia. He jaavat mieluummin ilman asiakasta kuin ottavat minut kyytiin, kun vaadin kayttamaan mittaria.
Lahto lentokentalle on neljalta aamulla. Ajaessani taksilla pimean kaupungin lapi tuntuu, etta voisin olla missa tahansa maailman kaupungissa. Ensimmainen intialainen auto muuten, jossa olen tormannyt toimivaan turvavyohon!
Nousu, lasku. Nousu, lasku. Nousu, lasku. Nousu, lasku. Ei, se ei ole festarihumala vaan se on paivani lentokoneissa ja -kentilla Bangaloresta Phnom Penhiin. Olen aina pitanyt lentokentista ja niiden tunnelmasta. Niin tallakin kertaa. Paivan kohokohta on 20 minuuttia Bangkokin lentokentalla Starbucks-kahvilassa, edessa valtavan kokoinen caffe latte, tonnikalasandwich ja mustikkajuustokakku.
Jossain Bangkokin ja Kambodzan ylapuolella naen lentokoneen ikkunasta maailman kauneimman auringonlaskun. Phnom Penhissa minut ottaa vastaan 30 asteinen ilma, vaikka kello on jo seitseman illalla. Huristelen kaupungin halki mopon selassa ymmartamatta puoliakaan, mita kuljettaja minulle sanoo. Liikenne tuntuu suorastaan unettavalta Intian kaoottisen kaahailun ja jatkuvan torven toitotuksen jalkeen.
Kolmen Intiassa vietetyn kuukauden jalkeen olen valmis uuteen maahan ja uuteen seikkailuun.
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
1 comment:
Hyvia tuulia sisko! Laita mulle sinun suomi-osoite niin lahetan ne vipasanan laput:) Tai tuun kaymaan kesalla Helsingissa.
Laitan kirjoja sille ladylle. Jatketaan Mumbaihin huomenissa!
Bless<3
Post a Comment