Reissuni pelottavimman hetken koen, kun menen Sanun kanssa uimaan. Aallot, jotka Agondalla aina ovat melko suuria ja arvaamattomia, ovat talla kertaa viela hiukan tavallista voimakkaammat. Minua melkein paata lyhyempi Sanu ottaa mukaansa bodyboardin. Mina hypin aalloissa ja Sanu kiipeaa laudan paalle yha uudelleen ja uudelleen pudoten aina ison aallon pyyhkaistessa ylitsemme. Vihdoin han paasee tukevasti laudan paalle ja ojentaa minulle katensa: "Syvemmalle, syvemmalle!" Jalkani ylettavat juuri ja juuri pohjaan aaltojen valilla, mutta aallon tullessa kohdalle se nostaa minua vahintaan puolisen metria ylospain.

Ja sitten Sanu putoaa laudalta. Kun han pakokauhu katseessaan takertuu minuun ja vetaa minutkin veden alle, tajuan, ettei han osaa uida. Yritan tyontaa lautaa hanelle ja pysytella itse kauempana, mutta paniikissaan han vain rapikoi paa pinnan alla eika paase kiipeamaan laudalle. Paniikki tarttuu nopeasti ja ehdin jo ajatella, etta nyt kay huonosti. Sitten Sanu vihdoin paasee laudalle - vain pudotakseen uudelleen. Huudan hanelle, etta tarttuu lautaan ja yritan samalla kaikin voimin kiskoa meita molempia rantaan pain. Koska aallot ovat voimakkaat - pinnalla ne lyovat rantaa kohti, mutta samalla pohjaimu kay rannasta poispain - matalampaan veteen paasy kestaa hetken. Kun ikuisuudelta tuntuneiden sekuntien jalkeen Sanunkin jalat vihdoin ylettyvat pohjaan, parskimme molemmat vetta keuhkoistamme helpottuneina ja raahaudumme huohottaen kuivalle maalle.

Kun on kasvanut tuhansien jarvien maassa, jossa kaikki lapset laitetaan uimakouluun, ei aina tule ajatelleeksi, etta kaikkialla maailmassa ihmiset eivat osaa uida. Onneksi talla kertaa selvittiin saikahdyksella. Tasta eteenpain muistan aina varmistaa, etta uintikaverini todella osaa uida.