Laos 14.-25.3. & Thaimaa 25.3.-3.4.

Bussimme Siem Reapista saapuu Laosin rajalle noin 13 tunnin matkustamisen jalkeen. Aurinko laskee juuri, kun kavelemme parin sadan metrin levyisella no-man's-land - kaistaleella kohti Laosin rajavartiokoppia pohdiskellen minka maan lakien mukaan tuomittaisiin ei-kenenkaan-maalla tehdysta rikoksesta. Kun bussimme jatkaa matkaa Laosin puolella, on jo pilkkopimeaa.

Olen ostanut lipun suoraan Don Detin saarelle Si Phan Donilla eli 4000 saareksi kutsutulla alueella Mekongin leveassa kohdassa Etela-Laosissa. Livumme saarelle pikkuruisella kiikkeralla veneella aavemaisessa pimeydessa kymmenten pienten saarten valissa puikkelehtien. Bussissa olen tutustunut suomalaispariskuntaan ja heti rannassa tapaamme kaksi lisaa. Olen kuullut, etta Don Detilla on paljon suomalaisia, mutta en olisi uskonut, etta nain paljon; viimeisena iltanani kaymme syomassa kymmenen suomalaisen porukalla ja samana aamuna minun guest housestani on jo lahtenyt nelja suomalaista jatkamaan matkaa.

Sita, miksi suomalaiset viihtyvat saarella, en kuitenkaan ihmettele lainkaan. Joka aamu kun heraan, joudun hetken aikaa toden teolla miettimaan, missa olen. Huoneeni on aivan joen rannassa - sadekaudella suoraan sen paalla -, se on rakennettu laudasta ja sisalla on aina hamaraa, silla yksinainen alaston hehkulamppu karun kylpyhuoneen ja "makuuhuoneen" valilla ei paljoa valaise. Veneet puksuttavat jokea ylos ja alas tasaisin valiajoin. Sahkot saarelle on saatu vasta muutamaa kuukautta aikaisemmin. Joka aamu luulen olevani kesamokkimme aitassa. Nukunkin yhta hyvin kuin mokilla aina. Don Detilla minuun iskee hirvea ikava kesamokille. Varmaan ensimmaista kertaa sitten teini-ian haaveilen helteisesta viikosta mokilla vanhempien kanssa. Haluaisin taas viettaa lapsuuden taydellista kesaa Ruokolahden mokilla, jossa ruoka tuli valmiina poytaan ja sauna lampeni joka ilta ja minun tarvitsi vain silloin talloin pulahtaa viileaan jarviveteen ja hatistella paarmoja pois kimpustani. Minkas sille mahtaa, etta suomalaiset ovat kesamokkikansaa - ja Laosin Don Det on luultavasti Aasian paras versio suomalaisesta kesamokki-idyllista.

Koska saavuin Laosiin pimealla, viiden ensimmaisen paivan ajan kasitykseni Laosista perustuu kahteen pikku saareen (toiseen poljimme vuokrapyorilla keskipaivan korventavassa kuumuudessa). Viidentena Laosin paivanani matkustan Don Detilta yobussilla paakaupunkiin Vientianeen, josta jatkan suoraan Vang Viengiin, reppureissaajien tuubeilumekkaan. Heti samana aamuna tormaan Juhoon ja Markukseen, joihin olen tutustunut Intiassa.

Vang Vieng on paikka, jota ei voi kuvailla eika kuvitella. Se on koettava itse - jos uskaltaa. Vang Viengiin ei kannata menna lomailemaan. Se paikka on rankempi kuin moni tyo. Toisen paivan iltaan mennessa olen onnistunut hukkaamaan kamerani ja sen mukana kahden edellisen kuukauden kuvat. Neljannen paivan iltaan mennessa olen saanut telottua kasvoni tuubeilussa. Markus muistuttaa, etta ensimmaisena Vang Viengin paivanani valittelin heille, ettei reissussani ole viime aikoina ollut tarpeeksi actionia. Nakojaan joskus saa, mita tilaa.

Silti, siita huolimatta, etta pelkaan Vang Viengin jattavan minuun ikuiset arvet, minulla ei ole pitkaan aikaan ollut yhta hauskaa ja yhta montaa paivaa perakkain. Mutta viiden paivan jalkeen, kun kasvoni, kamerani, kenkani ja huoneenavaimeni (seka pienen pieni osa itsekunnioitustani) ovat mennytta, totean, etta minun on jatettava Vang Vieng. Se on kuin vakivaltainen aviopuoliso. Rakastat sita, vaikka se tekee sinulle pahaa. Mutta tiedan, etta jos en nyt lahde, seuraava lyonti voi olla se, jonka jalkeen en enaa nouse jaloilleni. Krapula ja morkkis kestavat kolme paivaa. Joudun myos huomaamaan, etta lomallakin voi karsia festarimasennuksesta.

Minulla oli vakaa aikomus nahda Laosia enemman, vierailla pikkukylissa ja tutustua paikalliseen elamaan. Mutta: ensinnakin reittia, jota olin suunnitellut matkustavani Pohjois-Laosissa, ei paasekaan Mekongin huonon vesitilanteen vuoksi kulkemaan veneella. Toiseksi, autolla tuo matka on kuulemma yhta karsimysta ja kuolemanpelkoa tien huonosta kunnosta ja kuskien uhkarohkeudesta johtuen. Kolmanneksi, en ole ollut Intian jalkeen kunnolla rannalla ja joka soluni tuntuu huutavan "rannalle, aurinkoon!" Neljanneksi, eras Don Detilla tapaamani suomalainen on menossa Thaimaan Koh Changille lahipaivina. Viidenneksi, rakastan thairuokaa (joka minulle tarkoittaa useimmiten seafood fried ricea). Kuudenneksi, minuun on iskenyt matkavasymys ja kaipaan taydellista lomaa ennen Nepalissa odottavia kymmenia tunteja busseissa, jotka eivat uusinakaan vuosia, vuosia sitten ole olleet lahellakaan Kaakkois-Aasian bussien tasoa.

Suuntaan siis kohti Thaimaata ja Koh Changin saarta. Festarimasennustani ei yhtaan helpota se, etta bussimatkalla Bangkokista Changille alkaa sataa. Vain pari tuntia aikaisemmin olen kirjoittanut muistikirjaani, kuinka inhoan hikoilua ja toivoisin paasevani hetkeksi viileampaan saahan. Kun sade alkaa, muistan, kuinka alakuloiseksi se minut aina tekee. Ja talla kertaa se masentaa kahta kauheammin, silla sadetta on luvattu kolmeksi seuraavaksi paivaksi, juuri kun mina haluaisin vain maata rannalla aurinkoa ottamassa. Taidan vihdoin Vang Viengin kokemustenkin viisastamana tietaa, mita tarkoitetaan, kun kasketaan varomaan, mita toivoo, silla toiveet saattavat toteutua. (Muutenkin nayttaa olevan syyta varoa, mita kirjoittaa, silla myoskin vain pari tuntia sen jalkeen, kun olen kirjoittanut Intian vaarallisesta liikenteesta, bussimme ajaa pienen kolarin ja joudumme vaihtamaan bussia. Noin tunti meidan kolarimme jalkeen pysahdymme ottamaan kyytiin matkustajia toisesta hajonneesta bussista.)

Kun paasen Koh Changille 24 tunnin hikisen ja uuvuttavan ja lopulta kosteannihkean ja kuraisen bussi-, taksi- ja lauttamatkustamisen jalkeen, olen niin poikki, etta haluan vain itkea. Onneksi Changilla minua odottaa Laosissa tapaamani Pia, joka on varannut meille viihtyisan rantabungalowin. Paasen suoraan suihkuun ja saan purkaa kaiken raivoni ja vasymykseni jollekin. Jos ko. mielentilassa joutuisin viela etsimaan huonetta, olisin romahtanut jo aikaa sitten, jaanyt itkemaan jonnekin tienpenkalle keskelle Thaimaata.

Seuraavana aamuna saatiedotuksen lupaamasta sateesta huolimatta aurinko paistaa. Uskon sen johtuvan vain siita, etta vaitin edellisena iltana Pialle muka-tosissani, etta oikeastaan toivoisinkin lisaa sadetta. Thaimaalainen ruoka on juuri niin hyvaa kuin muistinkin, ihmiset iloisia, merivesi kirkasta ja puhdasta ja elama helppoa. Hedonisti sisallani nauttii taydesta sydamestaan. Vaikka matkustaminen valilla on niin rankkaa, etta sita vakisinkin miettii, onko hullu, kun ei vain pysy kotona, niin lomailu on kuitenkin mahtavaa. Tai ei, se on taydellista, kun olosuhteet ovat oikeat. Valilla lomallakin tarvitsee lomaa.