Reissuni viimeinen haaste on noin kymmenen paivan trekkaus Himalajan vuoristossa. Mutta mika saa minunlaiseni hedonistin kavelemaan vuorille kymmeneksi paivaksi? Paatos syntyi edellisella Nepalin vierailullani vuosi sitten. Silla kertaa viivyin Nepalissa vajaa kaksi viikkoa eika minulla ollut aikaa eika sen puoleen kiinnostustakaan lahtea trekkaamaan. Mutta kun lentokone nousi ilmaan Kathmandun kentalta kohti Delhia ja nain vuoret koneen ikkunasta, olin myyty. Tiesin, etta ne on paastava nakemaan ja kokemaan lahempaa.

Ja nyt se hetki on koittanut. Olen odottanut trekkia seka innolla etta kauhulla. Neljan ja puolen kuukauden lomailun jalkeen olen rapakunnossa ja lihonut useita kiloja. Sanu ja Suman ovat yllyttaneet minua tekemaan Annapurna Basecamp trekin, mutta siihen ei rohkeuteni riita. Fyysisen kuntoni huomioon ottaen paatan tyytya Jomsom-Muktinath-reittiin, jonka korkein kohta on "vain" 3800 metria, kun Annapurna Basecamp sijaitsee noin 4100 metrin korkeudessa. Aloitamme trekin Benista, josta on matkaa Muktinathiin noin 85 kilometria ja nousua noin 2600 metria.

Enimmakseen kavelemme tieta pitkin, mika on jokseenkin typeraa; olla trekkaamassa, kun bussit ajavat ohitse kohti maaranpaatamme. Kaiken lisaksi bussit nostattavat ohi ajaessaan ilmaan hiekkapilven, niin etta meidan on vahan valia pysahdyttava tien laitaan pidattamaan hengitysta.

Autoista huolimatta maisemat ovat upeita ja pienet kylat, joiden lapi kavelemme, toinen toistaan viehattavampia. Kun toisen paivan aamuna naen ensimmaisen pilkahduksen lumisesta vuorenhuipusta, hikoilusta huolimatta kylmat vareet kulkevat koko kehoni lapi. Ja vaikka saan ihailla vuoria seuraavat yhdeksan paivaa, en kyllasty niiden katseluun. Mutta hassua, kuinka pienilta yli 8000 metrin korkuiset vuorenhuiputkin nayttavat, kun ne ovat vain muutamien kilometrien etaisyydella.

Vahintaan kerran paivassa syon dal bhatia, Nepalin "kansallisruokaa" (riisia, linssikeittoa ja kasviscurrya). En tieda, johtuuko vain kavelyn synnyttamasta nalasta, mutta jokainen dal bhat maistuu taivaalliselta ja ajattelen, etta tama on paras dal bhat ikina ja taman parempaa ei ole odotettavissa. Mutta kaikkien todennakoisyyksien ja luonnonlakien vastaisesti seuraava dal bhat on vielakin herkullisempi. Ja tama toistuu paivasta toiseen, aterialta toiselle. Ja sen lisaksi, etta ruoka on mielettoman hyvaa, sita saa syoda niin paljon kuin jaksaa - mika sopii minun pohjattomalle vatsalleni paremmin kuin hyvin. Mutta kaikkein parasta dal bhatissa on se, etta sita saa syoda kasin. Siina on jotain ihanan alkukantaista, kun saa upottaa sormensa kuumaan riisiin ja lappaa sita suuhunsa niinkuin haarukkaa ja veista ei olisi ikina keksittykaan.

Rakastun jokaiseen reittimme varrelle osuvaan kylaan valittomasti. Ihmiset ovat aitoja ja sydamellisia ja kaikki vastaantulijat tervehtivat. Voisin samantien vieda jokaikisen punaposkisen, rakanokkaisen ja noen mustaaman lapsen mukanani Suomeen. Vuoriston pikkukylissa ihmisten katseista valittyy tunne, etta he eivat ainoastaan katso sinua vaan he todella nakevat sinut. Sellaista paasee matkailija kokemaan aivan liian harvoin. Kun neljannen paivan iltana juhlistamme nepalilaista uutta vuotta 2067 majapaikkamme isantaperheen seurassa, talon isanta julistaa meidat illan paatteeksi perheenjasenikseen.

Vaikka kerrankin saan menna hyvalla omalla tunnolla nukkumaan ennen yhdeksaa, aamuheratykset noin klo 7 ovat minulle joka paiva yhta tuskaa. Entista arsyttavammiksi aamut tekee se, etta Sanu heraa joka aamu kuudelta ja samalla sekunnilla kun minun heratyskelloni parahtaa soimaan, han toivottaa minulle hyvat huomenet. Ja joka kerta vastaanotto on yhta epakiitollinen "ten minutes more" peiton alta murahdettuna. Muutaman paivan jalkeen Sanu oppii, ettei minulle kannata puhua aamulla ensimmaiseen puoleen tuntiin - ainakaan, jos itse sattuu olemaan sietamattoman ylipirtea kuudelta aamulla. Silloin, kun mina saan hadin tuskin raotettua kirvelevia silmiani, se on minulle yksinkertaisesti liikaa.

Viidentena paivana, kun olemme ohittaneet Jomsomin ja lahestymme Kagbenia ja Yla-Mustangin rajaa, jonka toiselle puolen ei paase ilman erikoislupaa, ajattelen taas, kuinka onnekas olen, kun saan kavella Himalajan vuoristossa, huikaisevissa maisemissa, pilvettoman taivaan alla, kun muut ihmiset raatavat toiden ja opintojen parissa. Niin, vai raatavatkohan? Minulla ei ole pienintakaan hajua viikonpaivista ja saan tosissani pohtia ennen kuin pystyn edes muistamaan, mina viikonpaivana aloitimme trekin. Lopulta Sanun kanssa paadymme lopputulokseen, etta on KAI keskiviikko. Nain taydellisen tietamaton viikonpaivista en muista viela koskaan olleeni. (Tietamattomyys paivamaarista sen sijaan on viime aikoina ollut normaalia. Vang Viengissa joku mainitsi ohimennen paivamaaran 23.3., josta mina tietysti utelin, etta mitas erikoista silloin tapahtuu ajatellen, etta kyseinen paiva on joskus parin viikon kuluttua. No, kyseinen paiva OLI 23.3.)

Naen trekkimme aikana todella outoja, mutta elavan tuntuisia unia. Kun olen parina aamuna herannyt ihmetellen alitajuntani vilkkautta, saan kuulla, etta "villit unet" ovat tavallisia yli 2500 metrin korkeudessa. Ne onneksi jaavat ainoiksi oireikseni siita, etta nyt todella ollaan korkealla.

Vaikka joudummekin valtaosan matkasta Muktinathiin kavelemaan autotiella, olen enemman kuin tyytyvainen reittivalintaan. Sen jalkeen kun tie Muktinathiin muutama vuosi sitten valmistui, on trekkaajien maara kyseisella reitilla kutistunut merkittavasti. Kun turistit ennen tekivat Annapurna Circuit -trekin, se todella tarkoitti kavelya Annapurnan ympari. Nyt entista usemmalle trekkaajalle Annapurna Circuitista onkin tullut Annapurna Circuitin puolikas. Ylitettyaan Thorong Lan solan ihmiset ottavat bussin tai lennon Pokharaan skipaten koko Annapurnan lansipuoliskon. Ja tama on saali, silla maisemat ovat upeita ja jokainen kyla vierailun arvoinen. Mutta toisaalta ymmarran heita. Bussin nostattaman hiekkapilven keskella ei pahemmin voi nautiskella raikkaasta vuoristoilmasta.

Paikalliset matkailuyrittajat ovat syystakin huolissaan elinkeinonsa puolesta ja suunnitelmissa on jopa uuden polun raivaaminen trekkaajia varten. Vaikka tie on varmasti helpottanutkin monien paikallisten elamaa tehden aikaisemmista paivakausien kavelymatkoista nyt vain muutaman tunnin mittaisia bussimatkoja, se ei selvastikaan ole tuonut mukanaan pelkkaa hyvaa. Ja niinkuin usein uudistusten kanssa kay, niin siina vaiheessa, kun virheet huomataan, niita on jo liian myohaista perua. Kerran rakennettua ja kayttoon otettua tieta ei noin vain pyyhita kartalta.

Huolestuttavinta on, etta paattajat eivat tunnu ymmartavan paikallisten enemmiston parasta. Surullisen usein raha ratkaisee. Annapurnan itapuolen tiesuunnitelmat etenevat paikallisen hotelliyrittajan kukkaron turvin, vaikka suurin osa asukkaista on tiehanketta vastaan. He ovat parjanneet tahankin asti ilman tieta, he ovat tottuneet elamaan ilman sita ja he parjaavat ilman sita vastakin. Mista vetoa, etta parinkymmenen vuoden paasta koko Annapurna Circuit on mahdollista kiertaa jeepilla, lukuunottamatta kenties Thorong Lata, johon on varmasti siihen mennessa myos rakennettu vahintaankin jonkinlainen laskettelurinteista tuttu hissisysteemi! Nepal ja Himalajan vuoriston suosituimmat trekkausreitit voi - valitettavasti - niputtaa hetkeakaan eparoimatta matkakohteisiin, jotka kuuluvat otsikon "Go before it's too late" alle.

Saavumme Muktinathiin trekkimme kuudentena paivana. Olen ylpea itsestani; olen kavellyt omin jaloin 85 kilometria ja noussut 3800 metriin. Mutta... trekkimme ei paatykaan viela tahan.

Poon Hillille kiipeaminen ei kuulunut minun alkuperaiseen reittisuunnitelmaani. Kun Sanu ennen trekkausta ehdotti, etta Muktinathin jalkeen jatkamme viela noin kolme paivaa Ghorepaniin ja sielta alas, olin erittain epailevainen. Ajattelin, ettei aika luultavasti riita ja epailin myos, etta saatan olla kurkkuani myoten taynna trekkausta siihen mennessa, kun olemme paasseet Muktinathiin ja sielta alas Jomsomiin. Mutta viikon trekkauksen jalkeen en todellakaan ole viela valmis jattamaan vuoria ja niinpa rymistelemme tayteen ahdetussa bussissa Tatopaniin (matka, jota olemme kavelleet viisi paivaa, taittuu takaisin pain noin viidessa tunnissa). Matkanteko on sellaista rytyytysta, etta lapsuuden matkapahoinvointini uhkaa tehda paluun. Jos vaihtoehtona on tallainen bussikyyti, niin mina mieluummin kavelen.

Ja seuraavana paivana mina tosiaan saan kavella. Kuusi tuntia, ylamakeen. 1200 metrista 2800 metriin. Muutamaan kertaan kysyn itseltani, teenko tata tosiaan ihan vain huvin vuoksi ja jos, niin mihin kohtaan tata raakkia se huviosuus on piilotettu.
(Jalkeenpain, kun kiipean Kathmandussa kuusi kerrosta portaita hotellimme kattoterassille ja hengastyn noin 60 sekunnin kiipeamisesta, en voi kuin ihmetella, miten kykenin tekemaan sita samaa kuusi kokonaista tuntia.)

Huviosuus on vuorossa seuraavana aamuna (mutta vasta sen jalkeen, kun olen ensin herannyt klo 4 ja kavellyt pilkkopimeassa ilman taskulamppua Poon Hillille noin 3200 metrin korkeuteen). Auringonnousu Himalajan lumisten huippujen takaa on vertaansa vailla.

Alastulo osoittautuu jaloille kiipeamista rankemmaksi. Kun ylospain mennessa koko keho on kovilla ja rasitus jakautuu tasaisemmin kaikille lihaksille, tuntuu etta alaspain tultaessa pohkeet tekevat kaiken tyon. Loppumatkasta minun on pakko juosta suurin osa portaista alas, koska silloin kipu ei ehdi tuntua.

Kymmenen paivaa vuorilla on ollut yksi reissuni ehdottomista kohokohdista. Mutta sen jalkeen, kun olen kymmenen paivan ajan kavellyt noin nelja ja puoli tuntia paivassa reppu selassa, olen valmis palaamaan "sivistyksen pariin" (lue: Facebookin ja sahkopostin aareen seka kannykan kuuluvuusalueelle). Mutta toivon, etta minulla on viela joskus mahdollisuus palata samoihin maisemiin ja seka itseni etta Nepalin kannalta todella toivon, etta maisemat pysyvat samanlaisina: ettei kymmenen vuoden paasta ole auttamattomasti liian myohaista.